Taas sitä saa miettiä. Että mikä siellä omassa päässä oikein viiraa. Meillä käytiin eilen seuraava keskustelu:
Minä: Voisitko sä tehdä huomenna ruoan?
Insinööri: (syvä huokaisu) no kai mä voin.
Minä: Onko se nyt noin kamalaa?
Insinööri: Kun mä en vain haluaisi tehdä arkena ruokaa ollenkaan.
Minä: No en mäkään jaksaisi aina tehdä.
Ininööri: Ei sit tehdä.
Minä: Täh? Mitä me sitten syötäisiin?
Insinööri: Syödään eineksiä.
Minä: NO EI VARMAAN! Sehän on kamalan epäterveellistä ja kallista ja laiskaa siis ei nyt hyvänen aika voi ihminen olla tekemättä edes ruokaa mikä se semmoinen aikuinen on joka ei edes ruokaansa tee, siivouskin ollaan jo jätetty ja mitä ne lapsetkin siitä oppii?! Täytyy sitä nyt herranjumala oma ruoka jaksaa tehdä. Ehhehei, ei, en todellakaan koskaan suostuisi.
Insinööri: No eihän ne ole epäterveellisiä. Vähemmän suolaa ja rasvaa kuin meidän ite tekemässä ruoassa.
Minä: Joo no..ehkä joo, mutta ei niin vain voi elää.
Insinööri: Miksei?
Minä: No, kun. No, kun. Ei vaan voi. Jokainen solu mun sisällä huutaa ettei se sovi!
No nyt sitten, solut ja kaikki.
Oikeasti, mitä helvettiä? Olen aika tosi huono tekemään ruokaa. En nauti siitä. Siihen menee tosi paljon meidän perheen energiaa ja aikaa. Lopputulos on huomattavasti enemmän epäterveellinen, ravintoköyhä ja tylsä kuin miltä se pääni sisäisessä sädekehässä vaikuttaa.
En minä ennen lapsia tästä vauhkonnut. Silloin käytiin ravintolassa tai syötiin leipää. Ihan oli hyvää elämää sekin. Tämä taitaakin olla yksi vahvimmista äitimyyteistä pääni sisällä. Perheelle tehdään ruokaa. Piste.
Vaikka kuinka olen yrittänyt sanoa itselleni että einekset on tosi ok (ja on mulle sitä aika paljon opetettukin!) ja niitä aina säännöllisesti ostan, kokonaan (arki)ruoanlaitosta luopuminen saa jo ajatuksena minut hyperventiloimaan. Miksei saman tien lopettaisi sitten vaikka hampaiden pesua, tai vaatteiden pyykkäämistä! Ei käydä pöntölläkään kun kerran koko inhimillisyys perutaan!
Tänään ”tein” Insinöörin pakottamana puolivalmista lasagnea kaupan paketista. Lasagne, jos jokin pitäisi minusta tehdä itse. Se on juuri sopivan kärsimyksellistä. Nyt ruoasta tuli vähän pahaa, mutta tulipahan helposti. Samalla luin Lujasti lempeän tekstiä, jossa kehotettiin poistamaan elämästä turhat kuormitukset:
”Esimerkiksi alkoholi, sosiaalinen media, siisti koti, alusta asti itse laitettu ruoka ja ylimääräiset harrastukset voivat olla viisaita karsimiskohteita ruuhkaisessa elämässä.”
Viisaita karsimiskohteita? Eikä ole! Vaan ihan kamalia ajatuksia, nuo kaikki!
On ehkä myönnettävä, että pääni sisällä asuu edelleen joko Jeesus tai äitini. Joka joku sanoo, että ollaksesi hyvä ihminen, sinun on uhrauduttuva. Tee sitä ruokaa saatana (okei, Jesse ei sanoisi noin).
On myös ehkä myönnettävä, että tämä kynsin ja hampain ruoanlaitosta kiinni pitäminen on tosi tosi dorkaa, kun mukavaan repertuaariini kuuluu edelleen vain jauhelihaa ja makaronia.
Tämän tekstin jälkeen tulee varmuudella tapahtumaan se, että Insinööri ostaa kaapin täyteen eineksiä ja ilmoittaa juhlallisesti että näillä mennään. Yhtä varmasti tapahtuu se, että minä sanon ei ei ei se ei sovi, vääntäen samalla kiukulla ruokaa (ja ostan kuitenkin jatkossakin pinaattilettuja kerran viikkoon, koska niitä nyt vaan ei lasketa.)
Otin minä sentään pieniä askeleita kohti äitijumalalle haistattelua. Irtisanoin ensi kertaa sitten yhteistyön Sannan ruokakassin, koska siitä alkoi tulla kuormittava tekijä. Huomenna suostun pinaattilettuihin.
Sitten kun tämä talo rakennettu, minusta tulee taas ahkera siivooja ja ruoanlaittaja. Odottakaas vain.
Lue myös: