Ykkönen on viime aikoina kunnostautunut osastolla lasten suusta kuultuna. Välillä kyseessä on ollut sanoinkuvaamattoman kauniita ja ystävällisiä asioita kuten: ”Onpa täällä ihanan siistiä! Kiitos äiti kun olet siivonnut.”
Toisaalta myös anteeksi antaminen on ollut erityisen kohteliasta: ”Anteeksi Ykkönen, että pelästytin, saanko anteeksi?” ”Saat.” ”Kiitos.” …”Ole hyvä rakkaani.”
Ykkönen on myös osannut olla kovin huomaavainen sosiaalisten suhteiden ylläpidon osalta. Viime viikolla se huomautti huolestuneena, että ”me ei olla käyty pitkään aikaan Lauttasaaressa. Eikä Suvi-Mummin luona, ei edes sen talossa.”
Joulupukilta tämä hyväkäytöksinen ihmelapsi on toivonut helppoa listaa: kylpytakki, viisi pikkusiskoa ja kolme pikkuveljeä. (minä toivoin tähän perään kierukkaa).
Mutta kas, tälläkin kolmevuotiaalla on myös hieman epäsovinnainen puolensa. Osin puhtaasti vahinkona, sillä onhan pessimisti aika vaikea sana ja pissimissi paljon helpompi. Suurimman osan ajasta kyseessä on kuitenkin tietoinen yritys saada vanhemmat nauramaan ns. kakkajutuille, jotta niiden kertomiselle saisi hyväksynnän. Pääosin ”kakkakeitto” tyyppiset läpät eivät riitä naurattamaan, mutta pelkästään tänään on ollut pari tilannetta, joissa olen joutnut luovuttamaan.
Kuten:
”Kerropa Ykkönen Mummille, miten olet oppinut tavuttamaan sanoja”
”Au-to. Sei-nä. Tau-lu.”
”Hyvä hyvä, entä jotain vähän pidempiä sanoja?”
”Ik-ku-na. Lei-jo-na. Pip-pe-li.”
Ja lopulta, tämän sekavan postauksen grande finaali, itsekeksittyjä laulunsanoja pulkasta kirkkaalla ja kuulvalla äänellä:
”Leijonaa mä metsästän! Tahdon saada pippeliä!”
Tämä viimeinen kuuluu myös sarjaan: asioita, joita äitini tulee kertomaan rippijuhlissani. Ja netissä.