Unelmoin kodista, jossa sisustus on kaunis ja pinnat puhtaita. Siellä soi joku kiva musiikki, tuoksuu hyvältä ja tunnelma on iloinen. Kaikki kodin tavarat ovat kauniita, käytännöllisiä, tarpeellisia ja säilytettynä järkevästi itselleen sopivissa laatikoissa ja kaapeissa. Sinne ostetaan lapsille oikeankokoiset välikausivaatteet, tehdään terveellistä ruokaa monipuolisesti eri raaka-aineista ja välillä taistellaan oikein metodein uhman kanssa. Rikkinäiset tavarat korjataan tai heitetään pois, liat lähtee vaatteista ja pieneksi jääneet vaatteet lajitellaan kauniisti vintille odottamaan uusia käyttäjiä.
Sen sijaan olen vain ihminen, joten kotini on jatkuvasti epäjärjestyksessä, likainen ja kaoottinen. Siellä vaimo ja mies tiuskii toisilleen likaisten lasten itkiessä taustalla. Tavaraa on liikaa, mutta ei ikinä sopivasti. Vaatteet on liian pieniä tai isoja, täynnä tahroja ja vailla nappeja, joita en saa ikinä ommeltua takaisin, koska ompeluvälineet on jossain kaapissa äx epämääräisessä pussissa. (Enkä osaa ommella). Ruokaa tehdään liian harvoin ja silloinkin se on jotain niistä viidestä ruokalajista mitä osataan ja jaksetaan tehdä. Vintti on kaaos ja ”joskus pitäisi” -lista on törkeän pitkä. Kaikki komerot on viittä vaille maanvyöryä ja niiden sisällöistä aktiivisesti käytetään vain sitä ensimmäistä prosenttia joka on lähimpänä. Tiskirätillä hoidetaan lattianpesu ja se rätti haisee muuten aivan hirveältä. Jääkaappi on luonnollisesti täynnä kerran avattuja oliivipurkkeja ja vanhentunutta tavaraa. Jollain hyllyllä on vähän jotain tahraa.
Liioittelusta huolimatta nyökyttelette varmaan osin päätänne; näin meilläkin (paitsi Rouva T, joka elää alussa kuvattua elämää ;)). Ero minussa ja sinussa on se, että minua tämä vaivaa aivan suhteettoman paljon. Näen kodissani joka päivä asioita, joiden ”pitäisi olla” paremmin. Keittön pöydällä on turhia laseja ja avattuja kirjeitä, vaatelipasto sotkuinen ja eteisen kaappi ihan horror. Eikä riitä että huomaan ne, vaan ne todella häiritsevät minua, etenkin silloin kun on muuten vaikeaa. Sotkuinen keittiö ja ikuiset tavarakasat on suorastaan meteliä maailmassani. Ne kuuluu koko ajan, vaikka kuinka yritän olla niitä huomaamatta. Aamiaista ei vaan voi tehdä sen metelin keskellä, ensin on pakko siivota. Ja jos päivä on ollut ihan hirveä, lapset huutaa ja aviomies vaikenee raivottaren edessä, eniten helpottaa kun saan kodin siivottua, eli elämän järjestykseen. Sama oli töissäkin: mitä suurempi stressi, sitä siistimpi pöytä ja sitä neuroottisemmin organisoitu to do -lista.
Haluankin tietää mistä ihmeestä olen saanut päähäni, että siisti ja hyvin organisoitu elämä on yhtä kuin hyvä ja onnellinen ihminen? Miksi ihmeessä en mene heti nukkumaan kun lapset kerrankin nukkuisi, vaan siivoan ensin keittiön?? Onhan maailma täynnä niitä nk. boheemejakin ihmisiä, joita ei paljon sotkut haittaa. Tiedän, että teistä osa on ainakin vähän samanlaisia, joten en ole yksin. Mutta millä me päästään tästä eroon? Miten opitaan jättämään sen pyykkien lajittelu miehelle, jotta voisi leikkiä Kiinan Keisaria vaikka kaksi tuntia lasten kanssa?Terveisiä eräältä mökkeilijältä, joka on ainakin puolet ajasta ahdistunut levinneistä matkalaukuista ja ajelehtivista tavaroista olemisesta nauttimisen sijaan.
P.s. Eilen sentään yksi 4h unipätkä, hurraa!
