Lapseni kutsuu minua etunimellä (mutta rakastaa minua silti)

Hyviä uutisia: Kolmonen oppi vastikään sanomaan kaikkien perheenjäsenten nimet ja se on tosi suloista! Hanne on yksi hänen lempisanoistaan, se lausutaan suunnilleen “Angi” mutta kuitenkin.

Ehkä huonoja uutisia: nyt sekin kutsuu minua Hanneksi eikä äidiksi.

Oikeastaan Kolmonen ei kutsu minua oikein millään nimellä. Olemme aina niin vierekkäin ettei paljon tarvitse äitiä huudella. Ehkä sen yleisin nimi mulle onkin ”äh” kun se kurottelee lattialta syliin tai ”tissi” kun se repii paitaani. Mutta jos se jostain saisi mallia etunimen käyttämiseen, niin veljeltään!

Kakkonen on kutsunut meitä vanhempia etunimellä jo tosi pitkään, ehkä neljävuotiaasta asti. En oikein muista mistä se lähti, enkä myöskään muista milloin siitä tuli niin normaalia etten enää itse sitä ajattele. Mutta joka kerta kun joku muu kuulee että lapseni kutsuu minua etunimellä, saan hämmästyneen kysymyksen: “kutsuuko se sua Hanneksi?”. Sitten keskustelu toistaa kaavaa:

Kerron aina että joo, on sanonut jo monta vuotta mutta eipä se haittaa, sehän on mun nimi. Toinen vastaa sitten että ihan totta, oli vain niin poikkeuksellista että kiinnitti huomion. Onhan se! Useimmat lapset varmasti puhuvat vanhemmistaan äitinä / isänä ja etunimillä puhutellaan muita läheisiä ihmisiä.

Kysymyksessä tuoksuu kuitenkin joskus mielestäni pieni kauhistelu, että apua, eikö se sanokaan sinua äidiksi?

Luin myös jonkun perhelehden artikkelin, jossa kirjoittajan lapsi oli myös pienenä alkanut kutsua häntä etunimellä, eikä äidiksi (en löytänyt tähän hätään, linkatkaa jos löydätte niin voin lukea uudestaan etten ihan väärin tätä muista!). Kirjoittaja muistaakseni hätkähti asiaa ja oli ehkä jopa huolissaan. Kirjoituksessa oli haastateltu jotain asiantuntijaa joka tietysti kertoi ettei asialla ole niin suurta merkitystä. Mutta lopussa tarina sai onnellisen käänteen: lapsi alkoi taas kutsua kirjoittajaa äidiksi. Hän oli helpottunut.

(Päässäni kirjoitin toimittajan sanovan viimeiseksi lauseeksi: lapseni rakastaa minua sittenkin.)

Kuvittelenko sen vain itse vai onko tämän nimikeskustelun takana osittain ajatus suhteen vahvuudesta? Pienten lasten puhutteluniminä ”äiti” ja ”isä” tuntuvat olevan arvoasteikossa korkeimmalla meille aikuisille. Ikään kuin se olisi se tärkein sana, joka varataan aina vain yhdelle aikuiselle ja muut saavat tyytyä nimiin.

Tai voiko tässä jopa olla sellaistakin ajatusta takana että etunimi viittaisi siihen että perheen kokoonpano on uusperhe, ettei nimellä puhutteleva voi olla tuon ihmisen oma lapsi? Että mitä jos noi muut ajattelevat minun olevan bonusäiti-Hanne eikä biologinen äiti?

Ei kai sillä pitäisi olla mitään väliä mikä se virallinen side on, mutta voisiko se selittää sen tyrmistyneen ajatuksen siitä että nelivuotias ei voisi kutsua äitiään etunimellä? On itse asiassa aika hassua että meillä on niin vahva tunne siitä, että “äiti” ja “isä” ovat jotenkin rakkaampia nimityksiä kuin etunimi.

Enkä itse asiassa edes tiedä onko tässä nyt yhtään mitään tämmöistä ajattelua edes taustalla, ehkä vain ajattelen itse niin ja tulkitsen siksi saamani kysymyksen ja sen artikkelin niin, hah!

Näin minä itse olen asiasta vielä vuosi sitten kirjoittanut:

”H – ”Hanne” eli kuinka poikani minua nimittää. Kakkonen on kutsunut meitä vanhempia jo nelisen vuotta etunimellä, eikä äidiksi ja isäksi. Se oli alkuun hassua, sitten hetken pelottavaa (mitä kaikki nyt oikein ajattelee!) ja nyt ihan tavallista. Joskus se kieltämättä vaivaa mua hieman, se saattaa tuntua etäiseltä. Ainakin silloin kun riidellään! Mutta yleensä Hannettelua ei enää edes huomaa, ja toisaalta sitäkin ihanampaa on kun hän joskus sanoo äidiksi.”

“Mitä kaikki nyt oikein ajattelee” No mitäpä ne! Ihmeissään ovat yleensä, mutta eihän siinä sen kummempaa. Nykyään se Hannettelu ei kyllä oikeasti enää vaivaa minua ollenkaan Kakkosen kanssa. Minä kutsun häntä omalla nimellään, hän minua omallani.

Lisäksi puhumme toisillemme useita kertoja päivässä siitä miten paljon rakastamme (“niin paljon kuin avaruudessa on millimetrejä” on oma suosikkini!) ja näytämme kaikin tavoin rakastavamme toisiamme. Myös muille ihmisille Kakkonen puhuu meistä etunimillä.

Kakkonen rakastaa Hannea kovasti, sen tiedämme! Kutsukoon minua vaikka Pölypussiksi niin kauan kuin on edelleen noin ihana rakastava halimies. Sivuhuomiona; Ykkönen kutsuu meitä kyllä äidiksi ja iskäksi mutta myös hellillä nimillä Silmäpussi 1 & 2 tai Kyyti 1 &2. Awww.

Mutta sen kyllä sanon, että tuo yksivuotias saisi vielä sanoa minua äidiksi sentään, edes hetken. Oli se sitten hölmöä tunteellisuutta tai ei.

Mistä vetoa että kohta se ei enää edes sano “Hanne” vaan siirtyy suoraan sanomaan “nainen”. (Kuten hän Instagramissa sanoo. Tai siis minä sanon hänen sanovan. Minä, siis Valeäiti…Hanne. Tämä on menetetty peli)

 

Päivä tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen Kolmonen huomasi mikä taika äiti-sanalla on ja käyttää nyt myös sitä. Olen helpottunut. Sekin rakastaa minua.

Ensimmäinen kuva Dorit Salutskij, toinen Aino Heininen.

JAA
16 Comments
  • Äiti vai tärkeä aikuinen
    tammikuu 13, 2021

    Meillä on uusperhe, ja yhteinen on minun ainut biologinen lapsi. Hän on kolmosen ikäinen, eikä vielä kutsu minua mitenkään. Mutta kyllä mua on kauhistuttanut se, jos oppiikin isosiskoltaan kutsumaan minua etunimellä äidin sijaan! Lähdin nyt tän tekstin myötä vasta analysoimaan tarkemmin, MIKSI se mua kauhistuttaa. Mutta varmaan juuri se, että se erityinen ”äitiys” ”vietäisiin multa pois” ja tulisi tunne, että olen hänellekin ”vain” tärkeä aikuinen, kuten bonuslapselleni, enkä saisi vieläkään kantaa tätä suurta ja mahtavaa äidin viittaa ylpeästi olallani.

    • A
      tammikuu 14, 2021

      Meillä myös uusperhe ja koen juurikin noin, että lapsilleni haluan olla nimenomaan äiti, koska se on jotain erityistä ja ainutlaatuista. Miehellä on ennestään lapsia, meillä on yksi yhteinen lapsi ja toinen tulossa. Isommat ovat miettineet, onko se pienemmistä omituista, kun minua kutsutaan vuorotellen etunimellä ja äidiksi, kun taas isäänsä kaikki kutsuvat iskäksi. Välillä toki varsinkin nuorin heistä on kutsunut minua äidiksi ja äitiänsä minun nimellä, kun on juuri siirtynyt kodista toiseen ja ne nimet tulevat ensimmäisenä mieleen. Nyt esikoiseni osaa jo puhua ja kutsuu minua äidiksi, mutta ei varmaan vielä tajua tätä äidin ja etunimen eroa. Saa nähdä miten hän tulevaisuudessa asiasta ajattelee. Samoja pohdintoja käydään mun vanhempien kohdalla, kun isommat kutsuvat heitä etunimillä ja lapselleni he ovat mummi ja ukki.

  • Tuua.
    tammikuu 13, 2021

    Meidän esikoinen kutsui jossakin vaiheessa isäänsä etunimellä. Me ei edes kiinnitetty asiaan sen kummemmin huomiota, kunnes puhelinkaupoilla myyjä kysyi mieheltäni, että eikö lapsi ole hänen tytär. Hämmästyimme kysymystä ja myyjä selitti, että oli huomannut lapsen sanovan [nimi] eikä iskä. Ei ollut käynyt edes mielessä, että joku voisi luulla noin mutta kieltämättä äiti+nimi kuulostaa vähän uusperhekuviolta:)

  • Laura
    tammikuu 13, 2021

    Minun reilu puolitoista vuotiaat kaksoset kutsuivat minua pitkään tätiksi. Joulun aikaan tavattiin heidän tätejään ja toinen hoksas alkaa sanoa minua äidiksi, mutta toinen edelleen sanoo tätiksi 🤦‍♀️😅

  • Ihan sama
    tammikuu 13, 2021

    Onneksi hän ei kutsu sinua valeäidiksi kuitenkaan. 🙊😄

  • Anni
    tammikuu 13, 2021

    Eräs fiksu lapsi oli sanonut pienenä äidilleen, jota kutsuu nimellä, että ethän säkään kutsu mua lapseksi. Mielestäni terävä huomio ja herättää kysymyksen miksi vanhempia pitäisi kutsua äidiksi ja isäksi.

  • pilami
    tammikuu 13, 2021

    Minusta olisi kiinnostavaa tietää miten lapsi on tuohon aikanaan päätynyt. Varsinkin jos toinen lapsi käyttää äitiä ja isää. Puhutko itse itsestäsi lapsillesi äitinä vai Hannena? ”Äiti tulee kohta”, ”äiti alkaa nyt laittaa ruokaa”. Tajusin tätä kirjoittaessani että puhun itse aika paljon itsestäni kolmannessa persoonassa äitinä. Aika outoa sekin oikeastaan. Mutta jos tällaista puhetapaa käyttää niin lapsi varmaan marinoituu sillä äiti-sanalla. 😀 Mieheeni, lasteni isään, viittaan lapsilleni isänä. Eli tämäkin puhetapa varmaan ruokkii äiti- ja isä-sanojen käyttöä. Nyt kun tätä mietin, niin lapsemme eivät ole pahemmin pikkulapsina edes kuulleet vanhempiensa etunimiä.

  • Soija
    tammikuu 14, 2021

    Minua kiinnostaisi tietää se, että jos lapsesi puhuu sinusta tuntemattomille ihmisille Hannena, joutuuko hän selittämään tämän ”Hannen” olevan hänen äitinsä? Vai käyttääkö lapsesi äiti-sanaa missään tilanteissa? Minusta on sinällään ihan sama miten kukakin haluaa toisia tai itseään kutsua, kunhan se on ok kaikille osapuolille. Mutta kieltämättä tämä herättää ajatuksia käytännön puolesta. 😀

    Meidän kulttuurissa on kuitenkin melko iskostunutta, että omista vanhemmista ja monesti myös muista sukulaisista, puhutaan näillä sukulaisuus-sanoilla. Osittain varmasti tottumuksesta, mutta varmasti myös siksi, että sillä tehdään selväksi mikä se suhde tähän kyseiseen henkilöön on. Varsinkin ekalla kerralla mainittaessa ainakin minä saatan sanoa, että ”serkkuni teki sitä ja tätä” ilmaisten kuulijalle henkilön olevan sukua. Sama äiti- ja isä-sanan kanssa, näillä ilmaistessa ei tarvitse selitellä, että tämä henkilö ”Marjatta” on muuten sitten äitini eikä vaan työkaveri.

    En toki tiedä, onko sukulaisuussuhteilla niin väliä normaalissa kanssakäymisessä, mutta tilanteissa, joissa se merkitsee, on helpompaa turvautua noihin sitä varten oleviin sanoihin pienen selittelyn sijaan. Sama tietysti pätee myös sellaisiin sanoihin kuten ”ystävä” tai ”työkaveri” pelkälle nimelle annetaan jokin titteli ja selitys, joka kenties selventää kuulijalle suhdettasi kyseiseen nimeen. Kun kaikki osapuolet jo tietävät mistä on kyse, on nimeen turvallista siirtyä ja jatkossa käyttää sitä.

    Tokihan henkilö, joka kutsuu äitiä ja isää kotona etunimellä, voi ihan hyvin viitata vanhempiinsa kodin ulkopuolella äitinä ja isänä, etunimihän saattaa olla vain se lapsen oma erityinen nimi kotona vanhempiensa kutsumiseen, jolloin koko keskustelu sukulaisuussanojen käytöstä tilanteen selventämiseksi, on tyhjä.

    Voikohan tuossa äiti vs etunimi asiassa olla kyse myös vähän siitä, että tuleeko äidille sellainen olo ettei lapsi koe häntä ”äitinä” vaan pelkästään ”henkilönä” ? Ettei lapsi ajattele *henkilön nimi* olevan hänen äitinsä sillä ei kutsu häntä äidiksi. Tämähän on tietty ihan pöljä ajatus sillä, esimerkiksi avioliitossa olevat tuskin kutsuvat toisiaan pelkästään mieheksi ja vaimoksi, eikä se tarkoita, etteivätkö he kokisi olevansa avioliitossa. Mutta on varmasti henkilöitä, joita saattaisi ahdistaa juurikin tämä aspekti.

  • Kaima
    tammikuu 14, 2021

    Samanlaisia ajatuskulkuja asian suhteen täällä! Esikoinen alkoi kutsua mua Hanneksi vajaa 4-vuotiaana. Mielestäni tämä tapahtui samoihin aikoihin, kun lapsi sisäisti, että muut kutsuvat mua omalla nimelläni. Ajattelin tämän olevan ohimenevä vaihe, mutta etunimet jäivät käyttöön. Myös nuorempi lapsi vaihtoi äitin ja isän etunimiin noin 3-vuotiaana, osittain varmasti isomman sisaruksen esimerkistä. Aluksi tämä häiritsi minua, vaikka yritin olla häiriintymättä, mutta nyt olen sinut asian kanssa. En kiinnitä asiaan enää huomiota. Lähinnä hämmästyn, jos jompi kumpi kutsuu mua äitiksi 😀

  • Tessa
    tammikuu 14, 2021

    Mä oon kutsunut omaa äitiäni aina nimellään, enkä koskaan äidiksi, joten en ole osannut pahemmin sitä sanaa kaivata. Omat lapseni käyttävät meistä vanhemmista yleensä nimeä, mutta muille puhuessa sanovat äiti tai isä. Ja sit joskus kuulin, että esikoinen selitti äidilleni (eli mummolleen) jotain Athanasíasta eli äidistä, ja nauroi perään räkäisesti, että kyllähän sä tiedät kuka se on 🤣

  • Lilja
    tammikuu 14, 2021

    Peppe Öhman joka kirjoittaa blogia osoitteessa http://thewayweplay.se/jeanette-ohman on kertonut, että lapsen kutsuvat isää ”pappa” sanalla ja äitiänsä ”Peppe”:ksi 😅 aika ihanaa, ja kovin loogista. Mikseivät olisi pappa ja peppe?

  • Virpi
    tammikuu 14, 2021

    Tämä aihe kyllä herättää mielenkiintoista keskustelua! Meillä lapset puhuu meistä äitinä ja isinä. Ajatus siitä, että olisin ”vain” Virpi lapsilleni tuntuu oudolta, jotenkin ahdistavalta, vaikka en osaa kyllä yhtään selittää miksi. Ehkä siinä on jotain ajatusta siitä, että muille olen Virpi, mutta juuri heille ”äiti”, tiedä häntä. Tajusin kuitenkin samalla, että koulussa ajattelen juuri päinvastoin, sillä haluan olla yläkoululaisille oppilailleni ”Virpi” enkä ”opettaja”. Siinä kohtaa ”Virpi” taas tuntuu henkilökohtaisemmalta ja ”opettaja” yleisnimeltä. Nyt minusta tuntuu, että tämä oivallus tipautti pohjan ”äiti”-nimityksen erityisyydestäkin 😂

  • Rille
    tammikuu 14, 2021

    Hyvä kirjoitus ja hauskaa, että perheessänne on erilaisia lapsia tämän(Kin) suhteen. Muistan Maria Veitolan kirjoittaneen samasta aiheesta kirjassaan, hänen lapsensa taisi kutsua häntä vielä ihan koko nimellä, eli huuteli leikkipuistossa ”Maria Veitolaa”.

    Meidän lapsuuden perheessämme me sisarukset toisemme perään aloimme kutsua Isäämme etunimellä jossain vaiheessa, mutta luulen sen johtuneen tismalleen siitä, että perheessämme opeteltu isäsana oli ”isi” ja se ei sitten enää tyyliin 11-12-vuotiaana sopinut suuhun. Äitiä on kutsuttu aina äidiksi.

    Mutta nykyäänhän perheitä on monenlaisia entistä enemmän, on perheitä joissa on äiti ja äiskä, toisia joissa on äiti ja kaksi iskää ja monia, joissa äidin ja isän lisäksi on joku Jukka tai Ritva tai molemmat, elintärkeät ja erisnimissään paljon latautunutta rakkautta kantavat bonusvanhemmat. Isovanhemmista nyt puhumattakaan, joille nimityksiä on jo Suomen sisäiset kulttuurierotkin huomioiden puolen tusinaa mahdollista ja nuorekkaat kuuskymppiset näinä päivinä myös eivät aina halua tulla kutsutuksi ”mummiksi” vaan mielummin ”Rimmaksi” tai ”opaksi”.

  • Joku
    tammikuu 16, 2021

    Kohta 2-vuotias kutsuu minua kyllä äidiksi, mutta samoin hän kutsuu isäänsä äidiksi. Välillä niin, että äiti huutoihin en minä kelpaa vaan ÄITI (eli isä). Olen koittanut hiljalleen syöttää joukkoon myös isän etunimeä ja välillä 2-vuotias kutsuukin isää äiti-Timoksi…. Että etunimi olisi itseasiassa ihan hyvä vaihtoehto…

  • Maarit
    tammikuu 16, 2021

    Etunimellä kutsuminen varmasti voi saada ihmiset ajattelemaan bonusvanhemmuutta tai ylipäätään muuta kuin vanhemmuutta.
    Vähän sama juttu sukunimissä. Jos perheen aikuisilla on eri sukunimi ja lapsilla äidin, niin yllättävän usein oletetaan isän olevan ”vain” bonusisä. Niin tiukassa istuu käsitys siitä että lapsille kuuluu isän sukunimi.

  • Emilia
    tammikuu 16, 2021

    Mua rupesi esikoinen kutsumaan etunimellä joskus 3-vuotiaana ja kaksoset sitten perässä vielä nuorempina. Mä kyllä itsekin olen kutsunut vanhempiani etunimillä (tai lempinimillä) parivuotiaasta alkaen, samoin isoäitejä, että ehkä tää on geneettistä.😉 Mutta en ole kyllä oikein osannut myöskään puhua itsestäni kolmannessa persoonassa äitinä, vaan käyttänyt ensimmäistä persoonaa niin kuin nyt ihmisille yleensä puhuessani. Kaksosten kanssa vähän yritin, kun ajattelin, että olisi kiva, että ne oppisi sanomaan äiti. Kyllä ne oppikin, ja sitten kohta kaksikielisesti ”äiti-maman”.😄 Ehkä ne siksi vaihtoikin etunimeen, että se sentään pysyy samana kaikilla kielillä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.