Minä olen aika nopea. Liian nopea. Sellainen energinen touhottaja, joka ei millään ehdi tarkkailla miten kynsilakka kuivuu, sillä sormilla olisi jo jotain parempaa tekemistä. Kahdeksan vuotta rauhallisen Insinöörin kanssa on tartuttanut kuitenkin minuunkin ripauksen havainnointia. Ehdin ehkä jo huomata, miltä rakennukset ympärilläni näyttävät, ihmetellä miten erikoinen ovenkahva raskaassa viraston ovessa olikaan.
Joskus yllätän itseni. Niin kuin tänään, kun saavuin hammaslääkäriltä. Oli kulunut alle tunti siitä kun lähdin kotoa, ja yhtäkkiä ajelin pitkin Meilahtea, viimeinenkin viisaudenhammas irrotettuna. Pienestä sokista huolimatta, tai ehkä siitä johtuen, huomasin kadun nimen mukaisten jalavien olevan uskomattoman keltaisia. Puunrungot hohtivat mustina keltaisen meren sisältä.
Palasin mielessäni ajassa neljä vuotta ja kaksi päivää taaksepäin. Tämähän on deja vu: olen ennenkin ollut auton etupenkillä keskellä yllättävää, outoa ja uutta tilannetta. Hieman peloissani, keltaisen lehtimeren tyynnyttämänä.
Sillä kerralla istuin pelkääjän paikalla ja odotin pitkän odotuksen päättymistä. Kiristävien, tukahduttavien kipuaaltojen välissä sain katsottua ylös, Mäkelänrinteen kadun keskelle. Puujonot ja -rivit hehkuivat niin mieleenpainuvan keltaisina, että muistan siitä matkasta edelleenkin supistuksia vahvemmin puiden värit ja onnellisen ajatuksen siitä, että tyttäreni syntyy keskelle kauneinta ruskaa.
Ja täällä sinä nyt olet, jo nelivuotias. Hehkut keltaisia puitakin kauniimpana syksyn lapsena, uteliaana ja tutkivana, rauhallisesti havannoivana prinsessana. Olet iso, olet ihana, olet rakas.
