Vauva 1kk: Ensimmäinen hymy ja kunnon kaksari

Ja niin se on vauvan ensimmäinen kuukausi jo täynnä.

Hyvät puolet: näyttäisimme taas välttyneen koliikilta ja olemme noin muutenkin selvinneet tänne asti.

Huonot puolet: apua apua se on jo kuukauden ikäinen miten aika menee näin nopeasti en ala ääk.

vauva 1kk

Vauva 1kk ikäisenä:

  • Painaa noin 3,6kg, pituutta 54cm  (neuvolassa 3,5viikon ikäisenä 3445g, 53,6cm)
  • On siirtymässä vaatekokoon 56
  • Erittäin upean kaksois(kolmois)leuan kantaja, vihdoin!
  • Kuitenkin vielä aika rimpulajalka
  • Syö tuttia, tuttipulloa ja paaaaljon tissiä
  • On ylpeä navan (ja pienen napatyrän) omistaja
  • Juttelee ja hymyilee, tunnistaa tutut ihmiset
  • On hereillä jo pidempiäkin pätkiä
  • Ei liiemmin välitä vaunuista

Menneet reilu neljä viikkoa ovat olleet yhteistä tutustumista, opettelua, uuteen arkeen mukautumista ja erilaisen rytmin opettelua. Vauva edelleen nukkuu pääsääntöisesti (tai syö) mutta on toisaalta kehittynyt jo valtavasti ja oppinut paljon uusia taitoja.

Hän osaa jo ainakin röyhtäistä, pieraista ja ilmaista itseään erilaisilla itkuilla. Tällä vauvalla on tosi selkeät viestit. Tunnistan jopa pissahädän niin hyvin että jos olisin yhtään reippaampi, voisin jopa kokeilla sitä lavuaariin pissattamista (en ole). Vauva on myös ihanan looginen. Kun se itkee jotain, sillä on joku ongelma. Kun sen ongelman korjaa, se lopettaa itkemisen. Ensimmäinen vauva tätä lajia!

Ainoa epäloogisuus on välillä nähty öinen valvominen. Ei itkeminen, syöminen tai riehuminen vaan valvominen 02-04. Miksi vauva, miksi?

vauva 1kk vauva 1kk

Synnäriltä asti nähty rauhallisuus on edelleen hänen leimaavin piirteensä. Kun tyypillä on kaikki hyvin, se lötköttää aivan liikkumatta paikallaan ja vain katselee. Mietiskelee jotakin (tissiä) ja ehkä vähän juttelee. Jokeltelu alkoi jo tosi aikaisin, reilusti parin viikon kohdalla – en millään olisi muistanut että jo silloin voi tulla tämmöisiä ääniä!

Vauva alkaa myös selvästi luoda itselleen rytmiä. Toki se rytmi on suunnilleen ”syö, nuku, kakkaa läpi vuorokauden” mutta jotain yhteisiä piirteitä jokaiseen päivään mahtuu. Yöunille mennään pienen väsykiukun kautta yhdeksän aikaan, yöllä syödään suunnilleen yhdeltä, neljältä ja seitsemältä. Aamulla ysiltä ylös ja syötön kautta kaksille pitkille unille joiden välissä pieni ruokailuhetki. Vasta illalla viiden kuuden aikaan vauva on myös hereillä hetken, silloin yleensä melko tyytyväisenä.

vauva 1kk vauva 1kk

Olemme käyneet muutamalla retkellä ihmisten ilmoilla, melko menestyksekkäästi. Syöminen julkisesti sujuu ja siirtymät menee hyvin vaikka hereilläkin, mutta nukahtaminen vaunuihin ei kyllä ole lempparijuttuja. Rauhallinen tyyppi kaipaa rauhallista nukahtamista ja tärisevät vaunut eivät sitä tarjoa. Kantoreppuun en ole vielä vauvaa saanut, tuntuu että lonkat eivät ihan vielä aukea tarpeeksi. Otetaan se seuraavan kuukauden tavoitteeksi!

Suurin virstanpylväs ensimmäiseltä kuukaudelta on hymyily: kaksi päivää ennen kuukauden ikää hän sitkeän harjoittelun jälkeen sen yhtäkkiä kunnolla väläytti. Minä sanoin ”moi” ja hän sanoi ”öö” samalla isosti hymyillen – vitsi sitä riemua! Sarjaan mahtui ainakin viisi silmiin asti kipristävää hymyä minulle ja siskolleen, kunnes naama väsyi tähän uuteen ihmeeseen ja piti vähän taas nukkua.

Iltapäivällä samaa harjoiteltiin ukin kanssa ja kuinka ollakaan, sain homman kameralla talteen:

vauva 1kk 1kk vauva

Tästä se alkaa joka päivä vain paremmaksi muuttumaan kun tyypille tulee vuorovaikutustaitoja, mahtavaa!

Ja hei minä kehityn ihan yhtä kovaa vauhtia! Varmuutta olemiseen tulee joka päivä lisää ja uskallamme yhteisesti laajentaa jo reviiriämme paljonkin kodin ulkopuolelle. Merkittävin yhteinen saavutuksemme Kolmosen kanssa on imetyksen sujuminen.

Tilanne lyhyesti kuukauden kohdalla: vauva hymyilee ja elämä hymyilee. Kaikki on hyvin.

vauva 1kk

Lue myös: 
Fiilikset 7,5 vuoden takaa Kakkosen ollessa noin kuukauden ikäinen, pienen pieni Ykkönen ekaa kertaa HopLopissa.

Ovet auki ja vieraita sisään – parhaat juhlat koskaan!

Voi vitsi mikä viikonloppu takana. Enkä tarkoita pelkästään #seksihellettä vaan meidän koko viikonlopun kestäneitä megabileitä.

Ajatuksena oli juhlia kerralla niin 10v hääpäivää kuin uutta vauvaa kuin tupareita kuin kesän alkua ja aika pian tajusimme ettemme halua tehdä minkään näiden ympärille perinteisiä juhlia. Sen sijaan kutsuimme ison läjän ihmisiä meille lauantaista kello 12 sunnuntaihin kello 19.

”Ovet ovat auki lauantain aamupäivästä asti, tule käymään vaikka lasten kanssa tai viivy läpi yön. Sauna ja grilli lämpiää kumpanakin päivänä mutta muuten emme paljoa valmistele – tule sinäkin sellaisena kuin olet!”

Nehän tuli. Siitä lauantain aamupäivästä alkaen talossa oli porukkaa, kymmenittäin ihania ystäviä ja mahtavia naapureita. Jos tarkkoja ollaan 77: 43 aikuista ja 34 lasta. Meidän perhe mukaan lukien siis 81 ihmistä nautti tämän talon antimista.  Talossa pyöri siis aika lauma jengiä, mutta missään vaiheessa ei liikaa. Sitkeimmät vieraat tulivat viidesti: lähinaapurin perhe kävi syömässä tasaisin väliajoin ja palasi vielä illalla lapsen nukutuksen jälkeen itkuhälyttimet kainalossa. Toisaalta yksi vieraista pysyi yhtäjaksoisesti melkein 24h talossa, sekin aika kova saavutus (ja iso apu, kiitos!).

Tämä oli heittämällä paras bilekonsepti koskaan, niin rentoa ja samalla sai nähdä enemmän ystäviä kuin ehkä koskaan ennen! Tuolit eivät loppuneet kesken, jokaisen kanssa ehti jutella kunnolla, saunassa saattoi itsekin käväistä juuri silloin kuin mieli teki, eikä tarjoiluista tarvinnut huolehtia. Tehtiin yhdet salaatit aina aamusta valmiiksi ja keitettiin perunat, loput meni itsepalveluperiaatteella. Ylimääräiset jakkarat, lautaset, juomalasit ja jopa lasten uima-allas lainattiin naapureilta läheltä ja kaukaa – sekin YYA sopimus nostattaa pienen onnenkyyneleen silmäkulmaan. Niin ihanan yhteisöllistä.

Hääpäiväkakkua toimitti kaupan valmis sacher-kakku, josta puhallettiin kynttilät koko perheen voimin. Paikalla taisi silloin olla kahden perheen verran vieraita. Tämäkin on sellainen ohjelmanumero, jonka olisi voinut tehdä toisin. Valtavilla puheilla ison vieraslauman edessä. Nyt hetki oli ihanan pienimuotoinen mutta tärkeä.

Jotenkin jännästi koko viikonloppu tuntuikin juuri meidän perheen juhlalta. Että me täällä juhlitaan ja muut tulee välillä mukaan. Uskomattoman lempeä ja rento tapa juhlia! Mulla on paha tapa olla omissa juhlissa takakireänä kun stressaan sitä olenko nyt jutellut kaikkien kanssa ja tuliko se eteinen siivottua riittävän kivasti.

Nyt olin valtaosan ajasta itse jossain sohvalla röhnöttämässä, auringosta nauttimassa hyvä juoma kädessä. Päivällä nauroin lasten allasleikeille ja yöllä viinin siivittämille jutuille, kunnes joskus puoli kahden aikaan vääntäydyin itse nukkumaan äänieristetyn oven taakse.

Lapset olivat myös ihan elementissään näissä bileissä. Kakkonen heitti sortsit jalkaan keskipäivällä lauantaina ja painui jääkylmään veteen allaspojaksi. Yhdeksältä illalla pakotin sen saunan kautta muihin vaatteisiin. Sunnuntaina sama jätkä paukkasi meidän makkariin puoli yhdeltätoista (!) että herätkää nyt jo. Ihan hyvä että herätti niin saatiin saldet valmiiksi seuraavan päivän kattaukseen.

Ykkönen käväisi lauantaina oman kaverin synttärijuhlissa ja hyppäsi sieltä suorilta altaaseen. Kuunteli korvat isona aikuisten juttuja – joista saatan joutua muutaman selittämään lähiaikoina – ja lainasi välillä nukkeja pienimmille. Kolmonen kesti kaiken meiningin aika hyvin kun maltoin välillä vain olla, vasta nyt tämän päivän vaihtuessa iltaan olen saanut kestää vähän enemmän supistuksia.

Kaiken tämän keskellä sankarina loisti meidän talo. Ihana, kaunis, toimiva ja valmis talo, josta olen ihan mahdottoman ylpeä. Jotenkin sen vasta nyt niin monelle esitellessä tajusi, miten älyttömän hieno kokonaisuus me ollaan suunniteltu ja saatu vieläpä pystyyn. Se on juuri meille sopiva, oman tuntuinen ja kaunis. Pitää vielä kirjoittaa ihan oma juttunsa siitä, miltä talo vuoden asumisen jälkeen tuntuu, mutta nyt keskityn fiilistelemään sitä miten kaiken kattavan onnellinen olen tämän viikonlopun jäljiltä.

Kiitos kaikki <3

25 arkista kuvaa, joiden takana on isompia hetkiä

Kävimme läpi vanhoja valokuvia eräänä iltana kun pohdimme, miltä Kolmonen tulee näyttämään. Insinööri näytti kuvasarjan, jota hän otti Kakkosesta syntymän aikoihin. Joka päivä yksi kuva pienestä ruttunaamasta. Kuvien vierellä vilahti monta muutakin räpsäisyä vuodelta 2012 Insinöörin puhelimelta. Ruoanlaittoa, pottaharjoittelua ja mökin remppaa.

Oli mahtava nähdä niitä vähän arkisempia muistoja! Nämä kuvat oli  ihan erilaisia kuin mitä sitä yleensä tietoisesti ottaa blogiin tai muuten vain. Monesta heräsi paljon isompia muistoja kuin mitä kuva ensisilmäyksellä antaisi ymmärtää. Yritin poimia muutaman tänne talteen, jotta näitä vähän arkisempiakin muistoja saisi itselle muistiin.

Alla 25 kuvaa vuosilta 2010 – 2018 sellaisena kuin ne koneelta löytyivät. Suurin osa ihan pienistä jutuista, joista on iso muistijälki. Sellaisia kuvia jotka nähdessäni muistan mitä ajattelin siinä hetkessä.

Talon piirustukset numero jotain. Sinänsä muutenkin kiva juttu että homma alkoi valmistua (paperilla) mutta lisäksi tästä kuvasta mulle tulee mieleen aikamme tässä vuokrakämpässä. Insinööri duunivaatteet päällä, luultavasti kiireellä kotiin suhanneena, arkkitehtimme Eve toisen puolen pöytää, lapset sekoilemassa olohuoneessa tai juoksemassa ympyrää jonka makkari, olohuone ja keittiö muodosti.

Muumimaailmassa 2014. Sitä aikaa kun tämän kaksikon suhde alkoi muodostua tosi tiiviiksi ja ne meni seikkailuihin yhdessä. Tässä hetkessä muistan että mulla oli kuuma ja vähän tuskaista mutta oli silti mahtavaa todistaa kun kahta pientä oikeasti vähän jännitti mitä sieltä ovessa olevasta raosta oikein näkyy. Uskaltaakohan kurkistaa? 

Kesä 2010, Ykkönen mahassa aika lailla samoilla raskausviikoilla kuin nyt, pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Oli ihana, kuuma kesä ja tämä oli kiva leppoisa purjehduspäivä. Purjehduskammoisenakin viihduin veneellä kun keli oli sellainen sopiva bikinityyni. 

2013 katutason asuntomme sisäpihalla, jossa elettiin aika pitkälti lämpimät vuodenajat. Yksi puristaa lelukoiraa kuin viimeistä päivää ja toinen yrittää saada saippuakuplia. Arvatenkin alle viidessä minuutissa on taas ollut uudet asvaltti-ihottumat meistä jollakin.

Isäni mökillä. Keskittyvä pieni neiti ja iso vastuu kun käteen on annettu noin suuri vapa. Tukka riittää juuri kunnon ponnarille ja siitä on tulossa kovaa vauhtia iso tyttö.

Se sama katutason kämppä tarjosi aika kovaa viihdettä välillä! Tässä piikataan auki katua ihan meidän makkarin vierestä ja me olemme luonnollisesti kisakatsomossa. Asunto oli niin hyvin äänieristetty ettei sisälle kuulunut oikeastaan mitään ääntä. Muistan että tässä hetkessä oli hauskaa huomata tälläinen ei-minkään-tekemisen taika pienten lasten kanssa. Että joku aika pienikin juttu voi olla tosi siistiä. 

Ja tässä samoissa ei-mitään-tekemistä tunnelmissa, joita alkoi lasten kasvaessa tulla enemmän ja enemmän. Elämä tasaantui sellaisesta jatkuvasta valmiustilasta ja hoidosta (jota on kohta taas tulossa, o-ou) enemmän yhteiseen chillailuun ja se oli ihanaa. Tässä hetkessä olin ihan superonnellinen muistaakseni aika kuormittavan elämänvaiheen keskellä. 

Löydettiin Käpliksen vierestä ranta, jossa vesi oli monta astetta meidän rantaa lämpöisempää. Tuli välitön Suomi-filmi-viba kun käveltiin tänne lapset kottikärryissä ja pööpöiltiin vedessä ilman mitään pyyhettä kummempaa varustetta. Ihana vesileikkihetki vailla huolen häivää. 

2014 ja Kakkosen murtunut reisi. Tästä on nyt muutamakin kuva, niin paljon sisältyi suuria tunteita näihin kolmeen viikkoon. Tässä kuvassa Ykkönen on keksinyt tavan, jolla saa autettua pikkuveljen mukaan leikkeihin vaikka liikkuminen ei vielä silloin häneltä onnistunut. Kolmen viikon lopussahan tyyppi jo käveli ja tanssi tuon kipsinsä kanssa hassussa V-asennossaan. Tämä hetki oli mulle tärkeä: kaikki ilo, leikki ja kumppanuus on edelleen tallella vaikka toinen on vähän osittain pois pelistä.

Taustalla vaikutti vielä se että Ykkönen oli pelännyt etukäteen tosi paljon Kakkosen näkemistä kipsin kanssa ja sanoi meille itkuisena ettei enää koskaan halua nähdä veljeään. Ja melkein heti seuraavana päivänä meininki oli taas ihan normaalia. 

Ykkösen kerhokaverit ja tärkeä nimikirjoitushetki kipsiin. Oli ihana nähdä miten hyvin kaikki otti jalkapuolen vastaan ja miten kivaa se kaikki oli myös Kakkoselle. 

Ja kipsi pois, halleluja! Ihan sama poika vielä siellä vaikka vähän painoa oli tippunut ja liikkuminen oli hetken aikaa varovaista. Mutta toki iso, iso helpotus nähdä oma pieni taas ilman kipsiä. Kasuaalisti leikkimässä odotushuoneessa. 

Järkyttävän kaaoksen taustalle piiloutuu jotain isompaa: Ykkösen ja Kakkosen ensimmäinen yhteinen, pitkäkestoinen leikki. Veivät tuonne saunaan vaikka mitä kamaa ja viihtyivät siellä keskenään kaksi tuntia putkeen tappelematta. Muistan katsoneeni epäuskoisena kelloa kerta toisensa jälkeen: vieläkään kukaan ei itke, huuda, vuoda verta. Tätäkö se voi myös olla? Ykkönen on juuri oppinut pyöräilemään tämän kuvan ottohetkellä! Istun Mukkilan vieressä urheilukentällä ja säteilen ylpeydestä ja onnesta. Muistan myös ajatelleeni että toivottavasti muistan tämän päivän aina – ja olen muistanut! Kakkosen vastaava voittopäivä sen sijaan on vähän sumuisempi..toisen lapsen kohtal0?

Ekaa kertaa kiipeilemässä. Pieni prinsessamekkoni oli aivan hullun rohkea ja fiiliksissä tästä. Tässä seinällä ollessa olin pakahtua ylpeydestä ja hyvistä fiiliksistä – miten kivaa tehdä tällaistakin omien lasten kanssa!

Taas Suomi-filmi-vibat. Mentiin Mukkilassa vielä illalla järvelle käymään Ameriikan serkun kanssa ja lapset menivät kahlailemaan lämpimään luonnon veteen. Oli super kesäinen olo ja ihana leppoisa ilta. 

Iltavillit sitä aiemmin puhuttua ympyrää pitkin. Se hetki kun aikuisena mukamas pitäisi komentaa nyt oikeesti mennään hei nukkumaan mutta itsekin haluaa vielä hetken katsella tuota supersankariksi muuntautunutta  vastapestyä. Ihana tyyppi.

Leikkasin vähän porkkanoita ja sitten vähän porkkanaa. Sormeani. Tässä kotiutuneena voitonriemuisena, mutta taustalla vielä hieman piinaava ajatus: mitä jos mulle tapahtuu joskus jotain kun olen yksin lasten kanssa? Muistan sen hetken kun veitsi upposi sormeen ja tajusin heti että nyt muuten sattui enemmän. Lapset olivat kahdestaan olkkarissa ja Insinööri töissä. Viiden sekunnin ajan mietin kuinka pahasti sormi oikeasti meni ja mitä nyt tapahtuu – kenelle soitan ensin? Insinööri vai jotain muuta?

Ihan minipieni haveri joka sai kuitenkin miettimään että pahimpiin tilanteisiin pitää varautua. Asensin tämän jälkeen 112-sovelluksen ja opetin lapset käyttämään sitä. 

2017, se hetki kun emme enää saaneet lukea lapsille iltasatua vaan he alkoivat tehdä sen itse. Ykkönen oli jo pari vuotta lukenut sujuvasti mutta about näillä näppäimillä alkoi silloin viisivuotias Kakkonenkin lukea niin kovaa vauhtia että iltasadut meni omatoimisesti. Siellä ne sitten pötkötteli aika usein samassa sängyssä lukemassa.

Tällä hetkellä muuten Kakkonen nukkuu Ykkösen vieressä patjalla jo ties kuinka monetta viikkoa. Se siitä ”haluamme ehdottomasti nukkua sitten uudessa talossa omissa huoneissa” -keskustelusta. 

Sanni ottaa kuvituskuvia Valeäidin nauhoituksiin. Iso päivä senkin takia että hyvänen aika, mulla on oma podcast johon otetaan jotain kuvituskuvia! Mutta eniten tästä nopeasta sessiosta on jäänyt mieleen se omituinen ilouutinen että minusta voi todella ottaa hyviä kuvia. Joka ikinen Sannin kuvaama ruutu oli mun mielestä tosi hyvä ja sai mut tuntemaan itseni tosi kauniiksi. Mietin tätä kuvaussessiota oikeastaan joka kerta kun joudun nyt valokuvaan.

Että mitenhän sen Sannin taian saisi uusittua, koska näistä kuvistahan tulee paskaa. Ja niinhän niistä tulee.

2017, ensimmäisiä käppäilyt uudella asuinseudulla ja huh miten hienoja paikkoja heti löydettiin! Tässä hetkessä hartiani laskivat helpotuksesta noin puoli metriä. Että tämä seutu johon olemme nyt kaikki rahamme laittaneet ja johon on ikään kuin pakko sitten kotiutua piiiiiitkäksi aikaa, onkin näin upea. Tajusin jo silloin että tulen rakastumaan tähän lähiöön ihan niin kuin kaikki täällä joskus asuneet ovat tehneet.

Iltaluistelut Mukkilan järvelle tehdyllä jäätiellä. Menimme oman perheen kesken ja siinä tunnissa oli jotain tosi vahvaa yhteenkuulumisen tunnetta. Että täällä me neljä nyt vain keskenämme luistelemme ja pidämme kivaa. 

Kristiinankaupungissa kahdestaan Insinöörin kanssa omalla pienellä kesälomareissulla. Ne muutamat päivät olivat muutenkin ihanan huolettomia, mutta tämä pyöräajelu jossa etsimme rantaa kesäpäivän viettoon oli jotenkin todella vapaa. Ei todellakaan aikatauluja, ei vastuita, ei suunnitelmia. Vain mansikoita ja pari kylmää bisseä pyörän korissa. Todella jees.

Näitä kuviahan olisi siis ollut vielä sen sata, mutta aloitetaan neljännessadasta! Täytyy muistaa tehdä tämä joskus uusiksi, oli hauska käydä kuvia läpi aivan eri silmin kuin yleensä. En etsinyt kauneimpia tai teknisesti onnistuneimpia kuvia vaan niitä tunteita, joita vielä muistaa siitä hetkestä. Ihana trippi!

Olisi kiva nähdä näitä samoja muiltakin, ottakaa haasteena vastaan jos ette muuta keksi! Kohti kesää!