Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

25 arkista kuvaa, joiden takana on isompia hetkiä

Kävimme läpi vanhoja valokuvia eräänä iltana kun pohdimme, miltä Kolmonen tulee näyttämään. Insinööri näytti kuvasarjan, jota hän otti Kakkosesta syntymän aikoihin. Joka päivä yksi kuva pienestä ruttunaamasta. Kuvien vierellä vilahti monta muutakin räpsäisyä vuodelta 2012 Insinöörin puhelimelta. Ruoanlaittoa, pottaharjoittelua ja mökin remppaa.

Oli mahtava nähdä niitä vähän arkisempia muistoja! Nämä kuvat oli  ihan erilaisia kuin mitä sitä yleensä tietoisesti ottaa blogiin tai muuten vain. Monesta heräsi paljon isompia muistoja kuin mitä kuva ensisilmäyksellä antaisi ymmärtää. Yritin poimia muutaman tänne talteen, jotta näitä vähän arkisempiakin muistoja saisi itselle muistiin.

Alla 25 kuvaa vuosilta 2010 – 2018 sellaisena kuin ne koneelta löytyivät. Suurin osa ihan pienistä jutuista, joista on iso muistijälki. Sellaisia kuvia jotka nähdessäni muistan mitä ajattelin siinä hetkessä.

Talon piirustukset numero jotain. Sinänsä muutenkin kiva juttu että homma alkoi valmistua (paperilla) mutta lisäksi tästä kuvasta mulle tulee mieleen aikamme tässä vuokrakämpässä. Insinööri duunivaatteet päällä, luultavasti kiireellä kotiin suhanneena, arkkitehtimme Eve toisen puolen pöytää, lapset sekoilemassa olohuoneessa tai juoksemassa ympyrää jonka makkari, olohuone ja keittiö muodosti.

Muumimaailmassa 2014. Sitä aikaa kun tämän kaksikon suhde alkoi muodostua tosi tiiviiksi ja ne meni seikkailuihin yhdessä. Tässä hetkessä muistan että mulla oli kuuma ja vähän tuskaista mutta oli silti mahtavaa todistaa kun kahta pientä oikeasti vähän jännitti mitä sieltä ovessa olevasta raosta oikein näkyy. Uskaltaakohan kurkistaa? 

Kesä 2010, Ykkönen mahassa aika lailla samoilla raskausviikoilla kuin nyt, pari kuukautta ennen laskettua aikaa. Oli ihana, kuuma kesä ja tämä oli kiva leppoisa purjehduspäivä. Purjehduskammoisenakin viihduin veneellä kun keli oli sellainen sopiva bikinityyni. 

2013 katutason asuntomme sisäpihalla, jossa elettiin aika pitkälti lämpimät vuodenajat. Yksi puristaa lelukoiraa kuin viimeistä päivää ja toinen yrittää saada saippuakuplia. Arvatenkin alle viidessä minuutissa on taas ollut uudet asvaltti-ihottumat meistä jollakin.

Isäni mökillä. Keskittyvä pieni neiti ja iso vastuu kun käteen on annettu noin suuri vapa. Tukka riittää juuri kunnon ponnarille ja siitä on tulossa kovaa vauhtia iso tyttö.

Se sama katutason kämppä tarjosi aika kovaa viihdettä välillä! Tässä piikataan auki katua ihan meidän makkarin vierestä ja me olemme luonnollisesti kisakatsomossa. Asunto oli niin hyvin äänieristetty ettei sisälle kuulunut oikeastaan mitään ääntä. Muistan että tässä hetkessä oli hauskaa huomata tälläinen ei-minkään-tekemisen taika pienten lasten kanssa. Että joku aika pienikin juttu voi olla tosi siistiä. 

Ja tässä samoissa ei-mitään-tekemistä tunnelmissa, joita alkoi lasten kasvaessa tulla enemmän ja enemmän. Elämä tasaantui sellaisesta jatkuvasta valmiustilasta ja hoidosta (jota on kohta taas tulossa, o-ou) enemmän yhteiseen chillailuun ja se oli ihanaa. Tässä hetkessä olin ihan superonnellinen muistaakseni aika kuormittavan elämänvaiheen keskellä. 

Löydettiin Käpliksen vierestä ranta, jossa vesi oli monta astetta meidän rantaa lämpöisempää. Tuli välitön Suomi-filmi-viba kun käveltiin tänne lapset kottikärryissä ja pööpöiltiin vedessä ilman mitään pyyhettä kummempaa varustetta. Ihana vesileikkihetki vailla huolen häivää. 

2014 ja Kakkosen murtunut reisi. Tästä on nyt muutamakin kuva, niin paljon sisältyi suuria tunteita näihin kolmeen viikkoon. Tässä kuvassa Ykkönen on keksinyt tavan, jolla saa autettua pikkuveljen mukaan leikkeihin vaikka liikkuminen ei vielä silloin häneltä onnistunut. Kolmen viikon lopussahan tyyppi jo käveli ja tanssi tuon kipsinsä kanssa hassussa V-asennossaan. Tämä hetki oli mulle tärkeä: kaikki ilo, leikki ja kumppanuus on edelleen tallella vaikka toinen on vähän osittain pois pelistä.

Taustalla vaikutti vielä se että Ykkönen oli pelännyt etukäteen tosi paljon Kakkosen näkemistä kipsin kanssa ja sanoi meille itkuisena ettei enää koskaan halua nähdä veljeään. Ja melkein heti seuraavana päivänä meininki oli taas ihan normaalia. 

Ykkösen kerhokaverit ja tärkeä nimikirjoitushetki kipsiin. Oli ihana nähdä miten hyvin kaikki otti jalkapuolen vastaan ja miten kivaa se kaikki oli myös Kakkoselle. 

Ja kipsi pois, halleluja! Ihan sama poika vielä siellä vaikka vähän painoa oli tippunut ja liikkuminen oli hetken aikaa varovaista. Mutta toki iso, iso helpotus nähdä oma pieni taas ilman kipsiä. Kasuaalisti leikkimässä odotushuoneessa. 

Järkyttävän kaaoksen taustalle piiloutuu jotain isompaa: Ykkösen ja Kakkosen ensimmäinen yhteinen, pitkäkestoinen leikki. Veivät tuonne saunaan vaikka mitä kamaa ja viihtyivät siellä keskenään kaksi tuntia putkeen tappelematta. Muistan katsoneeni epäuskoisena kelloa kerta toisensa jälkeen: vieläkään kukaan ei itke, huuda, vuoda verta. Tätäkö se voi myös olla? Ykkönen on juuri oppinut pyöräilemään tämän kuvan ottohetkellä! Istun Mukkilan vieressä urheilukentällä ja säteilen ylpeydestä ja onnesta. Muistan myös ajatelleeni että toivottavasti muistan tämän päivän aina – ja olen muistanut! Kakkosen vastaava voittopäivä sen sijaan on vähän sumuisempi..toisen lapsen kohtal0?

Ekaa kertaa kiipeilemässä. Pieni prinsessamekkoni oli aivan hullun rohkea ja fiiliksissä tästä. Tässä seinällä ollessa olin pakahtua ylpeydestä ja hyvistä fiiliksistä – miten kivaa tehdä tällaistakin omien lasten kanssa!

Taas Suomi-filmi-vibat. Mentiin Mukkilassa vielä illalla järvelle käymään Ameriikan serkun kanssa ja lapset menivät kahlailemaan lämpimään luonnon veteen. Oli super kesäinen olo ja ihana leppoisa ilta. 

Iltavillit sitä aiemmin puhuttua ympyrää pitkin. Se hetki kun aikuisena mukamas pitäisi komentaa nyt oikeesti mennään hei nukkumaan mutta itsekin haluaa vielä hetken katsella tuota supersankariksi muuntautunutta  vastapestyä. Ihana tyyppi.

Leikkasin vähän porkkanoita ja sitten vähän porkkanaa. Sormeani. Tässä kotiutuneena voitonriemuisena, mutta taustalla vielä hieman piinaava ajatus: mitä jos mulle tapahtuu joskus jotain kun olen yksin lasten kanssa? Muistan sen hetken kun veitsi upposi sormeen ja tajusin heti että nyt muuten sattui enemmän. Lapset olivat kahdestaan olkkarissa ja Insinööri töissä. Viiden sekunnin ajan mietin kuinka pahasti sormi oikeasti meni ja mitä nyt tapahtuu – kenelle soitan ensin? Insinööri vai jotain muuta?

Ihan minipieni haveri joka sai kuitenkin miettimään että pahimpiin tilanteisiin pitää varautua. Asensin tämän jälkeen 112-sovelluksen ja opetin lapset käyttämään sitä. 

2017, se hetki kun emme enää saaneet lukea lapsille iltasatua vaan he alkoivat tehdä sen itse. Ykkönen oli jo pari vuotta lukenut sujuvasti mutta about näillä näppäimillä alkoi silloin viisivuotias Kakkonenkin lukea niin kovaa vauhtia että iltasadut meni omatoimisesti. Siellä ne sitten pötkötteli aika usein samassa sängyssä lukemassa.

Tällä hetkellä muuten Kakkonen nukkuu Ykkösen vieressä patjalla jo ties kuinka monetta viikkoa. Se siitä ”haluamme ehdottomasti nukkua sitten uudessa talossa omissa huoneissa” -keskustelusta. 

Sanni ottaa kuvituskuvia Valeäidin nauhoituksiin. Iso päivä senkin takia että hyvänen aika, mulla on oma podcast johon otetaan jotain kuvituskuvia! Mutta eniten tästä nopeasta sessiosta on jäänyt mieleen se omituinen ilouutinen että minusta voi todella ottaa hyviä kuvia. Joka ikinen Sannin kuvaama ruutu oli mun mielestä tosi hyvä ja sai mut tuntemaan itseni tosi kauniiksi. Mietin tätä kuvaussessiota oikeastaan joka kerta kun joudun nyt valokuvaan.

Että mitenhän sen Sannin taian saisi uusittua, koska näistä kuvistahan tulee paskaa. Ja niinhän niistä tulee.

2017, ensimmäisiä käppäilyt uudella asuinseudulla ja huh miten hienoja paikkoja heti löydettiin! Tässä hetkessä hartiani laskivat helpotuksesta noin puoli metriä. Että tämä seutu johon olemme nyt kaikki rahamme laittaneet ja johon on ikään kuin pakko sitten kotiutua piiiiiitkäksi aikaa, onkin näin upea. Tajusin jo silloin että tulen rakastumaan tähän lähiöön ihan niin kuin kaikki täällä joskus asuneet ovat tehneet.

Iltaluistelut Mukkilan järvelle tehdyllä jäätiellä. Menimme oman perheen kesken ja siinä tunnissa oli jotain tosi vahvaa yhteenkuulumisen tunnetta. Että täällä me neljä nyt vain keskenämme luistelemme ja pidämme kivaa. 

Kristiinankaupungissa kahdestaan Insinöörin kanssa omalla pienellä kesälomareissulla. Ne muutamat päivät olivat muutenkin ihanan huolettomia, mutta tämä pyöräajelu jossa etsimme rantaa kesäpäivän viettoon oli jotenkin todella vapaa. Ei todellakaan aikatauluja, ei vastuita, ei suunnitelmia. Vain mansikoita ja pari kylmää bisseä pyörän korissa. Todella jees.

Näitä kuviahan olisi siis ollut vielä sen sata, mutta aloitetaan neljännessadasta! Täytyy muistaa tehdä tämä joskus uusiksi, oli hauska käydä kuvia läpi aivan eri silmin kuin yleensä. En etsinyt kauneimpia tai teknisesti onnistuneimpia kuvia vaan niitä tunteita, joita vielä muistaa siitä hetkestä. Ihana trippi!

Olisi kiva nähdä näitä samoja muiltakin, ottakaa haasteena vastaan jos ette muuta keksi! Kohti kesää!

Niin monta syytä olla haluamatta lapsia ja muutama syy miksi se on silti parasta

Istuttiin kaverin kanssa pöydän ääressä listaamassa syitä, miksi meidän perheisiin ei kyllä koskaan tule lemmikkiä. Niistä on niin paljon vaivaa ja se lenkittäminen ja eläinlääkärit ja mihinkään ei voi sitten lähteä ja…Meillä kummallakin oli ollut lapsuudessa paljon eläimiä ja olemme eläinrakkaita. Menen ihan omaan sfääriin kun saan rapsutella jotain elukkaa ja Insinööri sulkee silloin korvansa sillä alan lässyttää.

Miten sitä voikaan olla sitten niin varma ettei meillä enää koskaan tule mitään karvaista elukkaa? Eihän sitä olekaan. Mutta sitä kevyestikin pohtiessa on tosi helppo muistaa ja luetella vain ne kaikki hankalat, elämää kuormittavat asiat. En voi tuntea minkälaista on lemmikin omistamisen onni, kun en ole sitä aikuisena kokenut. Huomasin, että keskustelussamme on jotain samaa kuin monen perhepohdinnoissa.

Kuten perhebarometrikin vuosi sitten kertoi, ihmiset näkevät hirvittävän monta (hyvää) syytä sille, miksi perhettä ei kannattaisi perustaa. Puolison puutteen lisäksi rahahuolet, tasa-arvo (naisen “uhraukset” vanhemmuuteen) ja työelämän vaatimukset ovat selkeitä syitä, mutta joukkoon kuuluu myös lemmikkipohdintamme kaltaista elämänlaadun heikkenemisen huolta:

”Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

Tuulipuvuissa suhistelevat alennusjauhelihaa metsästävät prismaperheet?

Näkemys perheestä on aika kapea jos mielikuva siitä on jotain tosi tylsää ja nahkeeta. Ymmärrän kyllä tämän näkemyksen, sillä olenhan itse osallistunut negistalkoisiin kertomalla täällä paljon niitä perhe-elämän haasteellisempia puolia. Vaikeita tunteita, turhautumista ja säätöä, likaa ja univelkaa.

Sori siitä.

Vahvatahtoinen lapsi

Siihen on kuitenkin myös syynsä miksi ihmiset toivovat lisää lapsia vielä sen ensimmäisen tuulipukukierroksen jälkeen. Vaikka niiden ruokapöytä onkin pilalla ja vaatteet täynnä räkää. Sitä vain on hankala selittää auki, sillä perhe-elämän valtava voima ja rikkaus on usein sirpaloitunut johonkin niin pieniin väleihin ettei niitä itsekään meinaa tunnistaa. Miten kuvailla sitä, miten hyvältä tuntuu kun elämässä on lapsia?

Minä yritän. Älkää antako tämän tarkoittaa sitä, etteikö muunlainen elämä olisi täyttä, syvän onnellista ja merkityksellistä. Totta kai on! Haluan nyt vain kerrankin ladata ruutuun kaiken sen ällöihanan mitä minä omassa elämässäni koen – etuoikeutetussa, helpossa, norminmukaisessa elämässäni.

Pelkkä vauvan odottaminen on oikeasti aivan älytön juttu. Toki paikoitellen varsin pahan olon, raskaan olon ja kaiken muun kuonan kuorruttamaa kärsimystä, mutta se tunne kun sisälläsi uusi elämä ottaa kontaktia potkuillaan, hikalla, elämöinnillä on ihan mahdottoman hieno.

Sitäpaitsi, mikään helpotus maailmassa ei ole isompi kuin se että se vesimeloni putkahtaa lopultakin ulos sinusta.

Pienen vauvan paino rinnalla tai onnistunut imetyshetki tuovat täyttä, syvää tyydytystä. Hetken pystyt olemaan jollekin koko maailma ja hän sinulle.

En ole koskaan kokenut vastaavaa ylpeyttä, kiitollisuutta ja saavutuksen tunnetta kuin saadessani vauvan syömään / nukahtamaan / kakkaamaan / hymyilemään. Uuden elämän ylläpitämisessä ja kasvattamisessa on niin suuri merkityksellisyys, että se koskettaa todella syvältä. Iskee jonnekin perustarpeiden solukkoon.

Kun lapsi tulee syliin, se tuntuu koko kropassa hyvältä, eri tavalla kuin mikään muu kosketus. Pään rento lepuuttaminen olkapäällä, pienet paksut sormet käsivarrella ja jalat rennon luottavaisina siinä niin. Lämpö, rakkaus, luottamus ja kaipuu samassa paketissa.

Lapsen alkaessa puhua avautuu ihan uusi maailma. Pääset yhtäkkiä sisään hänen kreiseihin ajatuksiinsa ja tajuatte toisianne ihan eri tavalla. Siitä seuraa vielä monta ihanaa vuotta jolloin lapsi puhuu ihan päättömiä ja käytännössä joka kerta kun se puhuu, sua naurattaa. (ja jos olet kakkahuumorin ystäviä, neljävee lapsi on paras kaveri jonka voit saada).

Kaikki tunteet ovat voimakkaimpia, siis ihan kaikki. Sekä sinulla että muilla perheesi jäsenillä. Kun lapsi räkättää yllättyneenä kukkuu-leikissä tai hihkaisee aivan naurettavan innostuneena paloauton nähdessään, kyynisinkään tyyppi ei voi olla hymyilemättä. Ja aamuraivojen jälkeen sitä tuntee tosiaan elävänsä!

Arjen tasainen pyöritys on kaikessa puuduttavuudessaan turvallisuutta, levollisuutta ja vakautta tuovaa. Eikä koskaan oikeastaan tarvitse miettiä “mitä tänään tekisi” – ihan jo ruuassa ja unessa pysyminen on riittävä saavutus ja suuri onni.

Ensimmäinen lapsesi keksimä vitsi jolle naurat aidosti on merkki siitä että olet luonut jotakin eläintä suurempaa. Ja siitä tulee ihan hiton ylpeäksi.

Isomman lapsen oman maailman kehittyminen on suorastaan koukuttavaa seurattavaa. Ai näinkö se ajattelee tuosta? Olipa se rohkea, tekipä se kauniisti toiselle!

Sisarussuhde on kaikessa vastakohtaisuudessaan upeaa seurattavaa. Miten erilaisia, ja sittenkin niin samanlaisia he ovat. Kuinka raivoksi saavat toisensa ja miten tarttuvatkaan toisiinsa jännittävällä hetkellä, aina valmiina puolustamaan toista.

He myös tekevät ihan mitä vain sinun puolestasi, kun tilanne osuu kohdalle. Laittavat laastarin, puhaltavat, hierovat ja joskus halaavat mitään kysymättä kun tajuavat että olet surullinen. Pienessä ihmisessä oikeasti asuu usein aika iso viisaus.

Useimmiten sinun lapsesi rakastaakin sinua tavalla, jota et koe edes ihan ansainneesi. Täysin kyselemättä, pyytämättä ja ilman reunaehtoja. (Tässä kohtaa saa koiratkin pisteen!)

Lapsi on uskomattoman kaunis ja kaunistuu päivittäin. Ihan pelkkä lapsen katsominen voi saada oikeassa mielentilassa sinut kyyneliin. Niin älyttömän hieno tyyppi, mieletön juttu se on.

Kaiken kaikkiaan lapsen kehityksen seuraaminen on uskomaton trippi, jota ei voi mikään huume, teknologia, elokuva tai kuvitelma peitota. Näet päivä päivältä lisää asioita jotka tulevat sinulta, häneltä, lapsesta itsestään. Sellaisia jotka tarttuvat ympäristöstä ja sellaisia jotka kaikuvat sukupolvien takaa. Jokainen niistä tuntuu pieneltä ihmeeltä – että se sinun synnyttämäsi vesimeloni on nyt noin hieno ja monisyinen ihminen.

heureka alekoodi

Haluan vielä sanoa, että tämä kaikki kuvaamani onni kiteytyy meillä tietysti sen ympärille että perheessämme on kaksi aikuista, hyvä terveys, riittävästi rahaa ja hyvät tukiverkot, niin kuin Asikaine loistavasti kiteytti. Perusasiat ovat meillä hyvin, enkä osaa muusta kertoakaan. Tarinani voisi olla aivan eri raskaammassa tilanteessa, tosin silloinkin uskoisin tämän saman syvän rakkauden tuntuvan hetkien raoista.

Jos siis mietit, onko perhe oikea ratkaisu, pystytkö siihen, jaksatko ja pärjäätkö, vastaan: erittäin todennäköisesti kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Perhe ei tarvitse oikean merkkisiä rattaita tai Suomen yhteisesti sopimia päiväuniaikoja, voit tehdä siitä juuri sen näköistä kuin sinulle parhaiten sopii. Kaikki järjestyy ja tulet rakastamaan lastasi todella, todella paljon.

Jos yhtään harkitset perhettä, anna edes sattumalle mahdollisuus. Voin lähestulkoon luvata ettet tule katumaan.

Ps. en ole vielä koskaan omistanut suhisevia vaatteita, jauhelihaa emme enää hirveästi osta ja prismat hoidetaan verkossa.

Lue myös:
Rakastan sinua
Elämän tarkoituksesta

Onnellinen vaikka puukko päässä – terveisiä Kaliforniasta!

Kello on nyt 6.44.

Istun lenkkivaatteet päällä ja hymyilen. Olen niin onnellinen tästä aamusta etten osaa edes kuvailla. Ihan sama vaikka heräsin jo 5.40 ja että silmään koskee jos sitä painaa, se ei ole mitään verrattuna eiliseen aamuun.

Eilen heräsin neljältä aivan tappavaan päänsärkyyn. Otin kaksi buranaa eikä se mennyt pois. Kahdeksalta tainnutin itseni paikallisella lääkkeellä ja sain kivun sen verran väistämään että vartin torkut ulkona onnistuivat.

Tästäkin huolimatta, myös eilinen oli aivan huippupäivä.

Istun saarekkeen äärellä Kaliforniassa, jonne olemme ilmeisesti tulleet pakoon Suomen helteitä. Ei sillä, on täälläkin lämmin. Tai siis täydellistä. Aurinkoa ja aina vähän tai paljon yli 25 astetta (eikä 46 niin kuin kuulemma viikko sitten, h u i !), meri on lämmin ja aallot korkeat.

Vuorokauden matkustaminen tänne meni juuri niin kuin ajattelinkin – minä olin vaikein matkustaja. Lapset söivät, katsoivat elokuvia ja nukkuivat. Eivät valittaneet kertaakaan, kantoivat tavaroita kanssani ja kävivät vessassa kun oli tarve. Sanotaan taas kerran että isot lapset on melko ihania.

Minä sen sijaan, voi pylly. Niskani naksahti sille tuttuun haista paska – asentoon jo viime viikon perjantaina ja luottofyssarini on kesälomalla. Tein kaiken mitä osaan ja silti homma vain eskaloitui maanantaihin mennessä, niin että koko pakkaaminen reissuun meni vinossa. En pystynyt ojentamaan itseäni oikein mihinkään suuntaan ja vasta lähdön aamuna pystyin pitämään päätäni melkein suorassa.

(Oikealle ei muuten tarvitse katsoa yhtään niin paljon kuin ajattelisi. Autoillessa vieressä istuva voi hyvin kertoa puoleastasi tuleeko sieltä joku. Muista vain jarruttaa jos se sanokiin ”tulee”.)

Muuten tämä kaikki on ihan ok mutta jos pää kääntyy vain pariin paikkaan, eikä alaspäin lainkaan, voi olla hankala nukkua lentokoneessa. Yhtään.

No, ei tämä valitus ketään kiinnosta ja siellä on paljon ihmistutteja tätä lukemassa, joille 3h yhtäjaksoinen uni on olisi fantastista. Voimia teille.

Sen vain halusin sanoa, että kaikki tämä kärsimys taas osoittaa että Kalifornia on ihana ja aina kaiken väärti. Että vaikka ihmislapsi olisi nukkunut kolmena yönä yhteensä kuusi tuntia ja sillä olisi edelleen puukko päässä, se on silti onnellinen. Se saa katsoa lämpimällä rannalla kun sen lapset ovat onnellisempia kuin mitä heidän rajoittuneen muistinsa mukaan koskaan.

Hyppivät siellä aalloissa kolme tuntia putkeen ja syövät sitten riemun päälle maailman maukkaimman jäätelön. Ihmiset hymyilevät, vastaantulijat nauravat meidän sekoilevalle poppoolle ja minä kimallan tyytyväisyydestä tähän kaikkeen.

Tänään lähden lenkille, menen taas rannalle ja syön taas jätskiä. Olen edelleen onnellinen, rento ja yhtään mitään tekemätön enkä vieläkään kirjoita mitään jos ei tee mieli.

Hupsista saatana, taisin kirjoittaa jotain.

Taidan olla lomalla.