Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Onnellinen vaikka puukko päässä – terveisiä Kaliforniasta!

Kello on nyt 6.44.

Istun lenkkivaatteet päällä ja hymyilen. Olen niin onnellinen tästä aamusta etten osaa edes kuvailla. Ihan sama vaikka heräsin jo 5.40 ja että silmään koskee jos sitä painaa, se ei ole mitään verrattuna eiliseen aamuun.

Eilen heräsin neljältä aivan tappavaan päänsärkyyn. Otin kaksi buranaa eikä se mennyt pois. Kahdeksalta tainnutin itseni paikallisella lääkkeellä ja sain kivun sen verran väistämään että vartin torkut ulkona onnistuivat.

Tästäkin huolimatta, myös eilinen oli aivan huippupäivä.

Istun saarekkeen äärellä Kaliforniassa, jonne olemme ilmeisesti tulleet pakoon Suomen helteitä. Ei sillä, on täälläkin lämmin. Tai siis täydellistä. Aurinkoa ja aina vähän tai paljon yli 25 astetta (eikä 46 niin kuin kuulemma viikko sitten, h u i !), meri on lämmin ja aallot korkeat.

Vuorokauden matkustaminen tänne meni juuri niin kuin ajattelinkin – minä olin vaikein matkustaja. Lapset söivät, katsoivat elokuvia ja nukkuivat. Eivät valittaneet kertaakaan, kantoivat tavaroita kanssani ja kävivät vessassa kun oli tarve. Sanotaan taas kerran että isot lapset on melko ihania.

Minä sen sijaan, voi pylly. Niskani naksahti sille tuttuun haista paska – asentoon jo viime viikon perjantaina ja luottofyssarini on kesälomalla. Tein kaiken mitä osaan ja silti homma vain eskaloitui maanantaihin mennessä, niin että koko pakkaaminen reissuun meni vinossa. En pystynyt ojentamaan itseäni oikein mihinkään suuntaan ja vasta lähdön aamuna pystyin pitämään päätäni melkein suorassa.

(Oikealle ei muuten tarvitse katsoa yhtään niin paljon kuin ajattelisi. Autoillessa vieressä istuva voi hyvin kertoa puoleastasi tuleeko sieltä joku. Muista vain jarruttaa jos se sanokiin ”tulee”.)

Muuten tämä kaikki on ihan ok mutta jos pää kääntyy vain pariin paikkaan, eikä alaspäin lainkaan, voi olla hankala nukkua lentokoneessa. Yhtään.

No, ei tämä valitus ketään kiinnosta ja siellä on paljon ihmistutteja tätä lukemassa, joille 3h yhtäjaksoinen uni on olisi fantastista. Voimia teille.

Sen vain halusin sanoa, että kaikki tämä kärsimys taas osoittaa että Kalifornia on ihana ja aina kaiken väärti. Että vaikka ihmislapsi olisi nukkunut kolmena yönä yhteensä kuusi tuntia ja sillä olisi edelleen puukko päässä, se on silti onnellinen. Se saa katsoa lämpimällä rannalla kun sen lapset ovat onnellisempia kuin mitä heidän rajoittuneen muistinsa mukaan koskaan.

Hyppivät siellä aalloissa kolme tuntia putkeen ja syövät sitten riemun päälle maailman maukkaimman jäätelön. Ihmiset hymyilevät, vastaantulijat nauravat meidän sekoilevalle poppoolle ja minä kimallan tyytyväisyydestä tähän kaikkeen.

Tänään lähden lenkille, menen taas rannalle ja syön taas jätskiä. Olen edelleen onnellinen, rento ja yhtään mitään tekemätön enkä vieläkään kirjoita mitään jos ei tee mieli.

Hupsista saatana, taisin kirjoittaa jotain.

Taidan olla lomalla.

Meillä on koti.

Kolmen vuoden väliaikaisasumisen jälkeen olemme saapuneet jonnekin, josta ei ole kiire pois. Tämä tuntuu omalta.

Olen täysin häkeltynyt siitä kuinka isoja tunteita muutto lopulta herättikään. Taloprojektiin mahtui niin paljon kaikkea skeidaa, että oli vaikea uskoa sen päätyvän vielä näin suureen iloon.

Tämä talo on täydellinen. Kaikki sen pienetkin puutteet ja kompromissit tuntuvat tänään hyvältä. Keittiön vetimet toimivat ihan riittävästi, portaat eivät olekaan liukkaat vain ainoastaa häkellyttävän kauniit ja keittiön niemeke on aivan tolkuttoman iso. Niin iso että siihen mahtuu kuusi avonaista pizzalaatikkoa, maljakot, laseja, kahvinkeitin, monitoimikone ja tuhat muuta pientä asiaa ja tilaa jää silti yllättäville tarpeille.

Lattia on niin ihana, niiiiin ihana. Täyskymppi. Sohva, joka oli vanhassa kämpässä vähän ehkä kasipuolikas, syttyi täällä ihan uuteen loistoon. Tännehän se näköjään kuuluikin! Vanha pöytäkin näyttää yllättävän hyvältä ihan vain paikalleen kannettuna. Kylpyamme on niin ihana, kaivattu ja rakastettu. Olen niin iloinen että sain antaa lapsille taas mahdollisuuden kylpemiseen, jota eivät ole vuoteen päässeet tekemään – eivätkä koskaan näin isossa omassa ammeessa.

Lapsilla on omat, tajuttoman isot huoneet. Tuli vähän tippa linssiin kuin näin huoneisiin kannetut lasten sängyt. Se konkretisoi ensimmäistä kertaa että meillä on nyt se sellainen koti, joita olemme lukemattomat kerrat käyneet ihastelemassa asuntomessuilla ja näytöillä. Meillä on t a l o. Meillä on autotalli, jossa syttyy valot itsekseen ja jossa haahuilu tuntuu jo siltä kuin olisin sitä aina tehnyt. Meillä on keittiö, joka tuoksuu uudelta ja jonka kaapit liukuvat aivan hiljaa kiinni. Meillä on paksu etuovi, oma ovikello ja tukeva lukko.

Meillä on olohuone, jonka ikkunoista valo loikkii leikkimään, kurkkii pihan haapojen lehtien välistä eri tavalla eri aikaan. Meillä on pariovet, jotka avaamalla kuulee tuulen suhinan ja haistaa palasen merta.

Meillä on talo. Koti. Mieletön etuoikeus, onni ja saavutus.

En oikein vieläkään itse tajua miten pitkää projektia olemme saattelemassa onnelliseen päätökseen. Instagramissa ja Whatsappissa te muut tunnutte sen ymmärtävän – saamme sankoin joukoin vilpittömiä onnentoivotuksia ja virtuaalisia selkään taputteluja. ”Hyvä te, mieletön saavutus! Aivan ihanaa että pääsitte muuttamaan!”

Onhan se, aivan saakelin siistiä. Täysin koko kolmen vuoden retken arvoista.

Huomenna on edessä retki Ikeaan ja vanhan kämpän siivous, toisin sanoen paluu karuun todellisuuteen. Olkoon, minä juon nyt viiniä.

Kun olet jo vähän rikki ja joku tulee ja liimaa

Oletteko huomanneet, että joskus tulee saa armoa juuri silloin kun meinaa voimat loppua? Juuri kun ajattelet, että perhana nyt en enää jaksa, otan breikin niin silloin tulee joku ja kannustaa, helpottaa, tukee?

Tietysti paaaaljon paljon enemmän käy sitä että just kun ajattelet asioiden helpottavan, tulee noro. Ja täit. Mutta ei siitä nyt tänään.

Nyt muistellaan sitä kun maailmankaikkeus ja ihmiset päättää näyttää pientä valoa, houkuttelee puskemaan vielä pikkuisen.

Yksinäisenä hetkenä saat soiton ystävältä, joka halusi vain vaihtaa kuulumisia.

Lapset tulevat halimaan kun valmistaudut taistelemaan pukeutumisesta.

Kuulet olevasi tärkeä.

Joku kehuu väsyneimpänä aamunasi että näytät kauniilta.

Tuntematon kanssakulkija väläyttää tsemppihymyn kun raahaat raivoavaa mustekalaa ohi kaupan karkkihyllyn.

Joku kiittää sinua avusta kun luulit olleesi kaikille nihkeä.

Sinut valitaan Vuoden Parhaat shortlistalle.

”Content – The most jaw-dropping stories achieved by next level storytelling combined with a great strategy.”

Viimeinen ei ehkä ole kovin yleinen, ei minulle ainakaan. Mutta niin vain siellä se on, minun pieni podcastini – PING Festivalin kolmen parhaan joukossa kategoriassa Content. Parin viikon päästä selviää kuka voittaa, mutta kyllä mä nyt voitin jo nyt.

En ole varmaan vielä kertonutkaan teille, mutta tämä podcastin tekeminen on oikeasti ihan todella vaikeaa. Pitää puhua rennon luontevasti (vaikka vieraana olisi Jani Toivola), miettiä eteneekö tarina, sanottiinko jotain hassusti, naurattaako tämä ketään, saanko kysyttyä kaiken minkä halusin, emme kai loukkaa ketään, enhän puhu väärillä termeillä, paljonko aikaa on mennyt, saiko tuosta selvää ja mistä vielä voitaisiin puhua?

Lopputulos on aina vähän jännittävä, eikä editointia voi juuri tämmöisessä konseptissa tehdä. Joka ikinen tiistai mulla on ihan hirvittävä paniikki päällä kun mietin tykkäättekö te päivän jaksosta.

Jokainen viikko on iso riski.

Mutta juuri nyt on taas semmonen fiilis että F**C YEAH! Ja taas jaksaa painaa, ottaa riskiä ja avata suunsa mikrofonin edessä.  Kiitos <3