Minä haluan nyt kertoa teille hieman yhdestä maailman parhaista ihmisistä. Ehkä parhaista asioista ylipäänsä. Rakas Kakkonen on ollut ilonamme nyt kaksi vuotta, kolme tuntia ja 57 minuuttia, ja vie sydämestäni niin ison palasen, ettei tämä teksti tule ikinä tekemään hänelle oikeutta. Tuntuu oudolta kirjoittaa tekstiä, jossa en saa käyttää pienen miehen oikeaa, juuri sopivaa nimeä, enkä näyttää ihanan miehen oikeaa, ihanaa naamaa. Mutta kokeillaan nyt silti. Tälläinen on tänään kaksivuotias Kakkonen:
Aika vaikea sanoa, kummasta se pitää enemmän: ruoasta vai muista ihmisistä. Kumpikin tekee sen valtavan iloiseksi. Tänään juhlistimme hänen synttäreitään, paikalle tuli taas aivan valtavan suuri joukko rakkaita ihmisiä. Jokaiselle se sanoi yhtä iloisesti moiiiiii! ja halasi heti kun sai. Kunnes eteen tuli paketti. Tai ruokaa. Kynttilän se meinasi puhaltaa ennen aikojaan mutta malttoi kuitenkin laulaa itselleen onnittelulaulun.
Hän osaa jo vaikka mitä, syödä ja juoda (no ylläri), plankata kenkiä, piilottaa tavaroita, laulaa ”Boom-Kah” sekä ”ihhahhaa”, pyöriä ympyrää kunnes meinaa kaatua, kutittaa muita ja kikattaa kun sitä kutitetaan – ja mitä tärkeintä, nukkua läpi yön. Sen opetteluun menikin se ensimmäinen vuosi. Se puhuu myös täydellistä Suomea – jos ymmärtää kieltä, jossa konsonantteina on vain M, K, N, ja D. Se kikattaa kovaa, huutaa kovempaa ja laulaa itsekseen tuikituikitähtöstä pää pyykkikorissa kun Insinööri pukee sille vaippaa. Se rakastaa koruja, kenkiä, laukkuja, autoja, pamahduksia, palloja, eläimiä, pehmoleluja, vauvoja ja meitä. Hän hakee itselleen pipityynyn jos sattuu ja pyytää jäähypenkin jälkeen anteeksi sanomalla ”kiitot”. Se on kaiken kaikkiaan niin iloinen tyyppi, että saa paatuneimmatkin ihmiset hymyilemään. Siksi kai se saakin anteeksi mitä vaan kaatuneista mehuista ohimenneisiin pissoihin. Ei sille voi olla vihainen.
Sillä on se kuuluisa ”kaunis katsella, mutta kallis ylläpitää” -elintasomaha ja kurittoman karheat vaaleat suortuvat. Olen aina epäillyt niitä hämäävästä suoruudestaan huolimatta kihariksi, ja nyt kostean ilmanalan Dubai vahisti epäilyni. Luonnonkihara se siis on. Vaaleaa pehkoa ja punaisia touhuposkia täydentää vielä kirkkaan siniset silmät, jotka menevät jatkuvasti viiruille miehen kihertäessä jotain monista eri kikatuksistaan. Nyt enemmän kuin koskaan ne kikatukset ovat omien jekkujen aikaan saamia. Tyypistä on kuoriutumassa melkoinen vintiö, oikea klassinen Karkaileva Kaksivuotias neuvolan esitteen mukaan. Ei se silti kovin kauas äidistään menisi, niin on mamman poika että tulee varmaan vielä kymmenvuotiaanakin syliin leikkimään leikkejään. Sitäpaitsi sen ihana isosisko pitää kyllä huolen, ettei touhut pääse ihan järjettömiksi. Pitää vaikka kauluksesta kiinni kun toinen yrittää karata.
Se on sellainen lapsi, josta on tosi vaikea käyttää oikeaa nimeä. Se on niin rakas, niin omanlaisensa, niin ihmeellinen pieni vintiö, että sitä kutsuu väkisinkin kaikenmaailman kummallisilla nimillä Pulleropallerosta Kleinemeisteriin.
Teille hän on nyt kaksivuotias Kakkonen, tuo oksennuksen keskelle syntynyt pieni mies. Minulle hän on koko maailma.