Kaksin aina kamalampi

Tavoistani poiketen olen tainnut kuvata teille hieman turhan vaaleanpunaisesti näiden kahden idi ihanan välistä suhdetta. Siis Ykkösen ja Kakkosen.

Sisarukset ovat toisilleen sangen rakkaita, ei kysymystäkään siitä. Tarhan pihalla Kakkonen muistuttaa minua aina hätääntyneenä että Ykkönenkin on otettava mukaan kotiin, luulee kai että jonain päivänä lähden vahingossa ilman sitä. Ykkönen kysyy heti, missä Kakkonen on, jos ääntä ei kuulu eikä maha jo kurkista nurkan takaa. Ne jahtaavat toisiaan, kikattavat yhdessä hotellin aulassa ja kävelevät käsi kädessä ostareilla. Rakentavat majaa ja juovat kilpaa kylpyvettä.

Mutta sitten toinen niistä täytti kaksi.

Ja siitä tuli taas mielensäpahoittaja, vähän vaan tätä vanhaa versiota isommalla mahalla ja äänellä.

Voi elämä oikeesti. Nyt päivät alkavat täyttyä siitä kliseisestä erotuomarin puuhasta, jossa olen jatkuvasti käskemässä ”älä riko toisen leikkejä” tai ”kyllä kaikki saa leikkiä” tai ”nyt ne sormet pois nenästä”. (Fine, viimeinen tapahtuu ihan yhdenkin lapsen kanssa, mutta väitän että joukossa tyhmyys ja räkä tiivistyy).

Ennen ne mahtui jopa sopuisasti sillipurkin kokoiseen kylpyammeeseensa.

Instagramin puolella väijyvät tietävät, että eilen raahasin kuitenkin vihdoin himaan astetta isomman ammeen. Kyllästyin jatkuvaan nahisteluun siitä kenen kantapää on kenenkin sukuelimissä. Ei auttanut. Nyt on ongelma koska: ”äiti tää kylpyamme on niin pieni että mä mahdun kääntymään täällä”. Koska logiikka.

Ei minua oikeastaan toi nahistelu haittaa, siinähän kinaavat. (Okei, haittaa sekin. En jaksa sitä saakelin kitinää.) Mutta isompi aivotuska mulle tulee tästä kasvatuksellisesta puolesta. Mikä määrä itsekkyyttä on oikea? Huomaan herkästi toruvani Ykköstä että kaikkien kanssa pitää leikkiä ja pitää jakaa, toisaalta Kakkosta paljon vähemmän siitä Ykkösen leikin rikkomisesta. Koska eihän ihan oikeasti kaikkien kanssa ole pakko leikkiä, ei ihan kaikkea ole pakko jakaa, eikä pienet hölmöilyt pitäisi haitata niin paljon. Kai se nyt on ok ihailla omien kättensä jälkeä ja haluta leikkiä sillä Legosairalaalla ilman, että pikkuveli tulee ja käyttää samaa laitosta parkkihallina / vasarana / istuimena? Ja kai se nyt on hei ihan pikkujuttu jos pienempi joskus vahingossa vähän hajottaa? Aina voi rakentaa uudestaan!

Huomaan olevani uuden kasvatuskynnyksen äärellä. Nyt vaaditaan tiukkojen rutiinien ja johdonmukaisten sääntöjen sijaan tilannetajua, sovittelukykyä ja herkkää korvaa. Yksikään näistä ei ole CV:ssäni listattuja vahvuuksia. Miten te muut hanskaatte 2- ja 3,5 -vuotiaiden yhteisleikit ja niiden sulan mahdottomuuden? Onko teillä erikseen isommalle omaa aikaa, pienemmälle omia tuhottavia asioita ja leluja tuplana? Meneekö lelut solomonimaisesti keskeltä poikki vai käännättekö herranjumala kokonaan kasvonne tälle touhulle? Niitäkin vanhempia olen nähnyt. Ne viilipytyt toteaa että siinähän nahistelette ja laittavat lapset itse sopimaan riitansa. Hirveän kätevä malli, jos jaksaa sitä kitinää.

No minä en jaksa. Haluan hiljaisen, idyllisen ja siistin kodin, jossa minä istun sohvalla terveellistä juomaani siemaillen ja uusinta lifestylelehteä selaillen, samalla kun siististi puetut sirrisilmäni leikkivät kauniisti yhdessä, toisiltaan tapoja oppien.

Ja kun en mitään yllämainitusta saa, niin saisinko edes kolme minuuttia hiljaisuutta välille 17-19? Kiitos.