Ne teistä, jotka tunnistavat otsikon sitaatin, jakavat kanssani erään rakkauden. Toy Story 2 ja 1 (tässä järjestyksessä) ovat ehdottomia lemppareitani animaatioiden sarjassa.
Yksi menneisyyteni likaisista salaisuuksista on työhistoria lelumyyjänä Stockmannilla. Parin vuoden aikana opin paljon lapsista, kuten että niitä ei kannata hankkia (hups), eikä ainakaan pienellä ikäerolla (hupsistasaatana), eikä aikanaan ottaa niitä mukaansa joululahjaostoksille (vielä kokeilematta). Opin myös rakastamaan tuota kaikkien sankaricowboyta, Woodya. Kanssani kärsivän lelunaisen, Riinan (pus hei), kaulassa alati killuva mini-Woody aiheutti rajua kateutta ja hetkellistä harkintaa hyvästä harhautuksesta ja anastuksesta.
Joten kun Insinööri kertoi Ykkösen ihastuneen kerran näkemäänsä Woody-nukkeen, tartuin epäröimättä tilaisuuteen tuhlata lisää ja syöksyin täällä lähimpään Disney-storeen.
Ja siellä hän oli, vaivaisella 25$ hinnalla Ykkösen uusi paras kaveri. Vekara näemmä tulee äitiinsä kun rakastui iloiseen lehmipoikaan ihan saman tien. Vartissa se oli nukahtanut päiväunilleen tyypin kanssa tiukassa haliotteessa.
Elokuvaminäänsä täysin muistuttava nukke on siitä lähtien kulkenut joka paikkaan mukana sängystä vaunuihin, huudellen tuttuja iskulauseitaan. Sille syötetään vesimelonia ja välillä se laitetaan pusun kautta sänkyyn nukkumaan. Ykkönen huutaa kovaan ääneen ”Jeeee-haaaaw!”:t Woodyn perässä ja antaa välillä vauvojenkin kokeilla ”vudi”a. Vauvat taas rakastaa sen helposti jäystettävää hattua.
Minähän olen onnesta soikeana kun saan elää pitkäaikaista haavettani lapseni kautta. Etenkin kun siellä saappaan pohjassa ihan oikeasti luki Andy. Voih.
