Yksi teksti päivässä – haasteeni on muodostumassa yllättävän vaikeaksi. Taas huomaan että asiat pitäisi kirjoittaa juuri sillä hetkellä kun ne tulee mieleen, mikä on vähän vaikeasti toteutettavissa työpäivän aikana. Eilen jo olin intoa täynnä; nyt kun mennään lasten kanssa Mummin luo yökylään (pakoon poikien saunailtaa), eikä voi tarvitse viettää laatuaikaa puolison kanssa tai siiivota, on hyvää aikaa kirjoittaa blogia ja ehkä jopa tehdä vähän töitä!
Miksen ikinä opi?
Myönnetään, että ekat tunnit meni ihan hyvin: päästiin lähtemään kohtuullisen ajoissa ja kummatkin lapset nuupahti matkalla autoon (pssst, idiootti: tämä oli ensimmäinen vinkki illan ongelmista). Perillä tuuppasin lapset mummin siskonmakkarasopan ääreen ja lähdin itse tutuille lenkkipoluille harjoittelemaan sitä vauhtia. (Siitä lisää eri tekstissä, jotta kaikki kateelliset ei-juoksua harrastavat voi skipata aiheen.)
Mummin luota löytyi kaksi hyvin syönyttä, muovailuvahalla leikkivää otusta. Pistin merkille että kellohan on muuten jo yli kahdeksan, ja kohta voisi harkita sitä nukkumista. Onhan normaalilapset jo tähän aikaan nukkumassa. Viivyttelin vähän tahallani, kun arvelin, ettei hommat vieraassa paikassa suju ihan niin kuin suomenruotsalaisessa televisiostudiossa.
Yhdeksältä oli lapset syötetty niin täyteen kuin ilman letkua on mahdollista, ja suihkutettu puhtaaksi. Jatkuvasti pahenevassa selkäkrampissa sain vielä jotenkin vaipat ja yöppäritkin keploteltua päälle, ja Kakkosen ”hampaiden harjaus” sai myös suoritetun leiman (harja suuhun väkisin ja kolmen sekunnin huudon jälkeen pois). Ykkösen hampaidenvälielefantit etsi sillä aikaa Mummi.
Alkoi diilien hierominen: jos minä ja Kakkonen nukuttaisiin tuolla ylhäällä, ja mene sinä Ykkönen Mummin viereen tänään nukkumaan, eikö olisikin jännää? On, jee! Hyvä juttu, mene sinä sinne jo lukemaan kirjaa Mummin kanssa, minä nukutan Kakkosen tuolla huoneessa. Hetken päästä näyttää oikein hyvältä: Kakkonen hieroo silmiään väsyneenä, Ykkönen lukee raukena kirjaa sohvalla Mummin kanssa. Kohta siis nukkuvat kaikki ja minä pääsen koneelle.
…
Puoli tuntia myöhemmin jahtaan yhtä iloisesti kikattavaa energistä ja maitoa täynnä olevaa taaperoa ympäri taloa, ja yritän selittää että nyt on kyllä nukkumaanmenoaika. Samalla yritän tehdä uutta diiliä huoneeseen ilmestyneelle isosiskolle, selitän että kyllä sun olisi parempi siellä Mummin vieressä. En jaksa lopulta taistella ”eiku haluu nukkua tässä” mantraa vastaan, joten jätän sen tyytyväisenä makoilemaan sinne minun sänkyyni, maailman parhaan lastenvahdin hoiviin (Greyn anatomia).
Kun kello lyö puoli yksitoista, olen nukuttanut näitä kahta #€#*€%& ihanaa lastani pari tuntia. Kakkonen on huutanut pinnasänkyyn pakotettuna jo vartin ja Ykkönen yrittää itsepintaisesti leikkiä sen kanssa. Juutun limboon, jossa vuorotellen revin lattialla leikkivän Ykkösen kainaloistaan takaisin sänkyyn ja sanon muka-nätisti ”mene vaan nukkumaan siihen viereen”, ja vuorotellen tuijotan Kakkosta mahdollisimman lempeästi pyhää vihaa puhkuen, tiputtaen kääntäen sen lempeästi makaamaan minuutin välein. Kakkonen on pinnasängyssä käytännön syystä: selkäni on niin kipeä, etten enää saa sitä nostettua poiskaan. Vielä kymmenen minuuttia huutoa kuunneltuani teen viimeisen ponnistuksen: pidätän kiukkuani, rykäisen silkalla tahdonvoimalla Kakkosen vielä hetkeksi syliin ja laulan kummallekin Sinistä hetkeä viidettätoista kertaa. Ihme tapahtuu, ja kumpikin nukahtaa. About niihin aikoihin kuin muissa perheissä herätään jo ensimmäisiin yöhulinoihin.
Vielä yksi viimeinen marttyyriviesti Insinöörille, ja minäkin saan nukahtaa. Pessimistisen ”kuinkahan monta tuntia tänä yönä valvotaan yskien” ajatuksen lisäksi huvitan itseäni katkeralla huomiolla: en sitten ihan kirjoittanutkaan sitä blogia tänäänkään.