1095 päivää sitten, tähän aikaan olin todella valmis. Olin ollut jo 20 tuntia, ja sitä ennen aika monta viikkoa. (42 viikkoa ja yhden päivän, jos ihan tarkkoja ollaan. Ja näillä luvuilla ollaan.) Mutta nyt oli maali edessä, siellä se siinsi jossain todella kaukana. Verenpaine hakkasi aivan hulluissa lukemissa juuri alkaneen raskausmyrkytyksen edessä, jokainen supistus sattui vaikka epiduraalia oli herraties miten paljon, ja silti oli vielä monta kriittistä senttiä edessä. Millään tällä ei ollut väliä, koska olin kisassa aikaa vastaan. Ehditäänkö ennen puolta yötä, saadaanko binäärisynttäri 101010? Minä hikoilin ja angstasin, Insinööri lähetti tiuhaan viestejä kotikisastudioille:
23.15: ”Melkein yhdeksän senttiä, kohta päästään ponnistamaan”.
23.30: ”Ponnistus alkaa”
[meanwhile, huoneen toisessa päässä: äääääaaaakauheeettaaaaaaa]23.50: ”Joudutaan auttaa imukupilla, ei taideta ehtiä”.
Minä vilkuilin supistusten välissä tunneliin kelloa ja tuskailin. Ehkä saatoin jossain vaiheessa tajuta, että syntymäpäivästä riippumatta, aika kohta meillä on se vauva. Ihanaakamalaa.
00.25. Mahan päällä möyrii joku, joka vain hetki sitten tuntui ihan samalta sen nahkan toisella puolella. Moi, kiva tavata. Mä olen sun äiti.
Ja nyt, se silloin puolimetrinen pötkylä on ihan vähän vajaa metrinen ihminen. Ei vauva, eikä aina edes pelkästään lapsi: ihminen. Se tuntee, älyää, ihmettelee, nauraa, kiusaa, hämmentää, oivaltaa ja saa oivaltamaan. Se saa aikaan niin suuria tunteita sekä itselleen että meille muille, ettei aina oikein hillintä pysy perässä. Toisina iltoina, niin kuin tänään, painimme jonkin aivan merkityksettömän asian parissa (tänään case yöppäri), koska väsy ja oman tahdon rakennus. Useimpina iltoina, päivinä ja hetkinä nauramme kippurassa hölmöille sanaleikeille (mennäänkö syömään iltakylpy ja harjaamaan yöppäri?) ja tanssimme, pompimme ja riehumme itsemme hikisiksi. Pussaillemme ja kuljemme aika paljon sylikkäin. Ei olisi tarpeen, mutta on meillä tarve.
Hän potkaisee toisia vain vahingossa, ja silloinkin pyytää kovasti anteeksi ja lohduttaa. Hän tunnistaa oman nimensä kirjekuoresta ja haluaa syödä joka päivä makaronipastaa. Hän valitsee vaatteensa jo illalla valmiiksi, välillä jopa muuta kuin kissapaidan tai pilkkumekon (huomiselle ”pilkkusukkikset, tämä hame ja sitten pikkarit”). Hän on edelleen mahtava isosisko, älykkään oloinen mietiskelijä, vähän ujopakkaus ja tuntemattomien silmissä aina rauhallinen.
Tämän tekstin kuvat Facebookista ladattuja, huonolaatuisia versioita 365 projektistamme, osa (c)Insinööri.