Elämäämme on saapunut uusi elementti. Enää ei voi sopia omia menoja ja tuloja noin vain, enää ei ilmoiteta lennossa että menen salille aamulla, sinä pääset illalla. Itseasiassa, enää ei varmaan urheilla (koska missä välissä, ilman jatkuvaa lasten hylkäämistä?). Toisaalta enää ei tehdä viittä ruokaa päivässä, siivota jatkuvasti kamakasoja eikä pestä peppuja. Kaikki syövät sivistyneessä (tai ainakin ikäisessään) seurassa lounaita, eikä kukaan pääse repimään marttyyriviittaa päällensä rankemmasta päivästä – kaikilla on nyt yhtä kamalaa.
Jatkossa rakkaita jälkeläisiäni kasvattaa, kaitsee, lohduttaa, leikittää ja ruokkii useat sertifioituneet hoitajat, yli 7h päivässä. Ison P:n alku herättää kirjon ajatuksia, päällimmäisenä kai pieni jännitys kaikilla. Miten tämä homma lähtee toimimaan? Tuleeko ne heti kipeäksi? Viihtyykö ne siellä?
Alku on lupaava. Jouduin erikseen huomauttamaan itselleni ja Insinöörille, etteivät lapset viidentenä harjoittelupäivänään itkeneet peräämme ”The Hylkäystilanteessa”. Oikeastaan nyt kun mietin tarkemmin, eivät ne ole kertaakaan valittaneet tarhaan jäämistä. Siellä ne aina seisovat vilkuttaen, jalat jo hiipimässä kohti uusia seikkailuja.
Tutustumisen perusteella olemme siis hyvissä käsissä. Toki päiväkoti on valtava ja ryhmät isoja, mutta tilat ovat uudet, hoitajat ja opettajat kivoja, rentoja ja motivoituneita, ja toiminta tuntuu rullaavan poikkeuksellisen hyvin. Ykkönen ja Kakkonen ovat toistaiseksi saaneet toisistaan tukea samassa ryhmässä, tänään Ykkönen on päässyt isojen tiloihin. Pihalla ne kuitenkin kohtaavat, ajavat mopoja vierekkäin ja laulavat maassa lauluja ihanan hoitajansa kanssa. Hoitajien eduksi lasketaan muuten hyvien lauluvarastojen lisäksi se, että ovat jo sangen ihastuneita lapsiimme. Pidän sitä hyvänä merkkinä, ehkä ne sitten jatkossakin oikeasti haluaa parasta minun pikku palleroilleni.
