Eräänä iltana puoli yhdeltätoista istuin hiljaa lastenhuoneessa ja mietin: tässä on samassa paketissa perhe-elämän paras puoli ja toisaalta yksi väsyttävistä jutuista. Sylissäni tuhisi juuri nukahtanut kaksivuotias, metallinen traktori tiukasti kädessään.
En halunnut nousta vielä, vaikka selkää pakotti ja oli nälkä. Tuntui ihanalta kun pieni ihminen rennosti koko painollaan nojautui minuun, otti turvaa ja uskalsi nukahtaa. Silitin hänen silkkistä tukkaansa vielä hetken ja annoin pusuja pehmeälle otsalle.
”Tässä hetkessä mä olen tosi arvokas ihan vain olemalla tässä”, mietin. Vietettyäni juuri viikon erossa lapsista se iski jotenkin taas kovempaa: Perheen parhaita asioita on se, miten paljon arvoa ja sisältöä ihan tavalliseen arkeen tulee.
Vanhempana lähes jokainen tekemäsi arkinen asia on lähtökohtaisesti arvokas ja metrin korkeudelta katsottuna myös tosi hieno, kiinnostava ja upea. Ruoanlaitto: maaginen tapahtuma, johon haluan osallistua! Kaupassa käynti: mieletön seikkailu, let’s go! Vastahakoisen taaperon pukeminen: oppia rajoista, rutiineista ja lempeydestä sen keskellä – myös tunteen säätelystä puolin ja toisin; ehkä anteeksipyytämisestä ja -annosta.
Ihan vain olemalla ja elämällä on jatkuvasti riittävä, tärkeä ja arvokas. Myös: todellakin usein (ei ehkä jatkuvasti) riittämätön, kohtuuton ja hajalla. Siinäpä se koko paketti.
Olin viikon pyörimässä tyhjää kun mistään ei tullut annettuna tehtäviä, joita suorittaa. Se oli ihanaa, mutta välillä myös aika tyhjän tuntuista. Makeaa mahan täydeltä -tilanne.
Nyt olen taas omassa paikassani, turvana ihan vain olemalla. Oli jotenkin rentouttavaa tuossa myöhäisen illan hetkessä huomata, ettei tarvitse juuri nyt valita mitä tekisi kun mun tehtävä on nyt olla tässä, helpottaa vaikeasti tulevaa unta. Tuntui tosi hyvältä olla arvokas, tärkeä ja rakas. Vain olemalla.
Kääntöpuolena on se, että useimmiten meillä aikuisilla on muutakin tekemistä kuin unihiekkana toimiminen ja niitä ei aina pääse tekemään juuri silloin, kun haluaa. Onnellisemman perhe-elämän avain onkin ehkä jossain siellä, että pystyy ottamaan pienten lasten tarjoaman rauhoittumisen ja palautumisen vastaan myös silloin kun itse tohisee kiireisimmillään, edes hetkeksi.
Tiedättekö sen sanonnan ”kiire loppuu pysähtymällä”? Perheessä ollaan jatkuvasti sekä pysähtyneinä, että kiireessä. Jos osaa erottaa, milloin oma kiire on oikea ja totta ja milloin voisi vain pysähtyä ja olla unituoli, mielikuvitusleikissä tai laavalattiaa pakenemassa, voi saada aika ihania hetkiä elämäänsä.