Kuudes päivä harkitumpaa somemeininkiä takana.
Ei tunnu vaikealta, mutta ei tunnu erityisen hyvältäkään. Huomaan isoja aukkoja elämässäni, erityisesti luovuudessa. Kaipaan aivan hurjasti Instagramia, story-höpöttämistä ja ohimeneviä one linereita. Kun välipalaksi sopivat some-julkaisut ovat poissa, mitään ei synny blogiinkaan.
Yllättäen huomaan että somella on mulle sittenkin ihan oikeasti tärkeä merkitys, sen tarjoama luovuuden ilmaisu on merkittävä vastapaino mun päivätöille. Nyt kun some on pois vaihtoehtojen joukosta, teen töitä. Ihan liikaa! Ja sillä entisellä selailuajalla luen uutisia. Tai siis “luen”, eli en oikeasti. Lähinnä pakenen jotain.
Sillä se jos jokin on tullut taas todistettua – kännykkä on mulle paikka paeta vaikeita tunteita. Tylsyyttä, pelkoa, ärtymystä, ahdistusta. Tartun kännykkään sillä sekunnilla kun työjuttu on liian vaikea ja perille pääsy vaatisi ponnistelua. Yleensä tajuan laittaa sen heti alas, mutta jos päädyn selailemaan, siitä tulee ihan muutamassa sekunnissa kurja olo. Se aivoton selailu vain on aivan todella tylsää, vaikka sisällöt ovatkin kivoja.
Senkin huomaan taas todeksi, että kyse on enemmän tavasta – riippuvuudesta – kuin aidosta tarpeesta. Mitä kauemmin olen kanavista poissa, sitä vähemmän niihin tekee mieli takaisin. Ja heti jos sinne itse jotain laittaakin, kasvaa sisälleni jatkuvasti huutava pakko käydä tsekkaamassa tilanne. Onko kommentteja?
Huomaan ajattelevani elämääni aika paljon narratiivina, se harmittaa. Tästä saisi hyvän jutun, kuuluu usein päässäni kun jotain tapahtuu. Nyt jaan sen miehelle teidän sijaan ja se on kyllä melko jees kaikin puolin. Kaipaan silti sitä yhteisön tuomaa efektiä, jossa me kaikki nauramme samalla asialle.
Kaipaan myös ylipäänsä ihmisiä – teitä! On tosi outoa kun puolet keskustelusta puuttuu ja haahuilen päivääni eteenpäin melko lailla yksinäisesti. Vaikka toki töissä jatkuvasti puhunkin, se on eri. Nyt päivistä puuttuu ne kahviautomaattikeskustelut. Tekisi mieleni pälättää Story täyteen asiaa.
Ja mitä tässä sitten on ehtinyt tapahtua sellaista josta olisin voinut sinne kertoa?
Hain uudet upeat lasini Oopperan Optiikasta
Ajoin pienen peltikolarin
Vittuunnuin jälkijättöisesti siitä että minua kohdeltiin kuin rikollista vaikka tilanne oli aivan tasaveroista harmiilista sattumaa
Kakkonen aloitti koripallon
Tuskailin eskariuhmaa, jota en edes heti meinannut tunnistaa
Manasin typerää liikennekulttuuriamme jossa kaikki muut ovat lähtökohtaisesti väärässä
Kävin Mamma Rimpuilee podin vieraana
Ja siitä innostuneena aloin taas antoi aktiivisesti ajatella, ehkä jopa edistää omaani!
Tein liikaa töitä, hajottavan paljon
Söin ihanan lounaan Cargossa
Kävin Lintsillä
Voin pahoin Lintsillä
Kävin Ikeassa – enkä ostanut mitään!!
Eipäs sittenkään, ostinhan minä jotain. Lihansyöjäkasvin.
Tähän hieman liittyen, meillä asuu noin 500 banaanikärpästä. HAJOAN.
Hypin trampalla 25 minuuttia ykkösen kanssa sykemittari kädessä – oli hyvä treeni
Mutta noin yleisesti en ole taikaiskusta muuttunut enemmän lasten kanssa hengailevaksi
Kävi ilmi, että hekään eivät tee hirveästi sellaista, mihin minua kaivattaisiin mukaan
Luin yhden lehden
Aloitin yhden äänikirjan, taas elämänkerta. Mutta Antti Tapani on sentään kerrankin hieman eri formaatilla, tykkään!
Katsoin pari jaksoa Kätilöjä
Nukun joka yö edellistä huonommin ja olen ilmeisesti lopettanut urheilun
Ostin Insinöörille synttärilahjan – en hänen toivomaansa moottorisahaa (miehet, en jaksa!)
Jätin edelleen pyykkikasat purkamatta
Olen tehnyt kyllä aivan liikaa töitä
Haaveilen Amos Rexistä
Olen lukenut lapsille iltasaduksi aivan jättimäisen ihanaa Sankaritarinoita tytöille -kirjaa. Ostakaapa se.
Näin listaa katsoessa tulee mieleen että maailma saattaa olla ihan onnellinen somedieetistäni.
Mutta olenko minä? No, en mitenkään kattavan autuas ja valaistunut tästä ole. Sen verran, että osaan tunnistaa paremmin levottoman selailun ja sitä haluan välttää. Mutta omaa sisältöä taidan kyllä alkaa kohta taas tuutata kanaviin, sen verran enemmän hyvää se minulle antaa.
Ootteko te mukana kokeilussa ja oletteko huomanneet jotain?