WOHOOO ONNEA MINÄ, täytin tänään neljäkymmentä!
Vihdoinkin! Olen todella pitkään ajatellut, että haluaisin olla 40. Jo lapsesta asti mietin että silloin sitä on ihminen jo aikuinen ja tietää monesta asiasta, on oma itsensä ja jotenkin arvokas. Ehkä tähän vaikuttaa se että bilehenkisellä 80- ja 90-luvulla lähipiirissämme pidettiin paljon isoja 40v juhlia, joissa lapsetkin oli mukana. Meidänkin vanhempia juhlittiin meillä kotona kun olin alakoulussa.
Talo täyttyi korkokengistä ja ennustajakin taisi olla paikalla, povasi minusta ministeriä 40v-vuotiaana (vaikuttaja, ministeri, sama asia). Isäni sai lahjaksi taidetta, mikä nyt ainakin todisti sen että ihminen on Oikeasti Aikuinen kun 40 täyttää.
Jossain kahdenkympin jälkeen (huh tämän kun kirjoitti ja tajusi että matkaa tähän hetkeen on saman verran tuli yhtäkkiä aika vanha olo. Että sitä voi muistella omaa elämäänsä vuosikymmenittäin kuin mikäkin merikapteeni) aloin oikeasti ajatella että haluaisin olla jo 40. Henkisesti siis, arvelin silloin että keholliset asiat ei ehkä ole paremmin pari vuosikymmentä myöhemmin, palataan niihin myöhemmin.
Musta tuntuu että moni näkee nuoruutensa jo sitä eläessään kultaisena aikana, jota jää muistelemaan kaiholla, vaikka todellisuudessa kaikilla on aika kipeitä kasvunkin kohtia niissä vuosissa. Minä jotenkin tunsin ne kipeät kohdat hirveän voimakkaasti ja koin että tämä on aikaa, joka pitää vain lusia pois vaikka päälle päin näytin varmaan vain onnelliselta ja menevältä tyypiltä.
20-30v ikävuosissa oli paljon sellaista itsensä etsimistä muiden katseiden alla, ainakin oletetusti, josta en varsinaisesti nauttinut. Tiedostin liian voimakkaasti sen että nyt minä muotoilen itsenäisesti omaa tulevaisuuttani, rakennan pysyvää alustaa irrallisena hahmona maailmassa.
Jokin kohta omassa itsetunnossa ei ihan riittänyt tukemaan sitä muotoilua, vaan pyrin hakemaan aina jonkin peilin jonka kautta rakentaa ja sehän ei aina mennyt putkeen. Jos yrittää kovasti olla joku muu, kestää aika kauan oppia olemaan oma itsensä.
Varsinkin jos omana itsenä olemisesta saa palautetta. Herran jestas miten ilkeitä voi teinit, vielä parikymppisetkin olla! Minä myös terävän kieleni kanssa, täytyihän sitä samalla mitalla takaisin antaa tai olla hyökkäämässä jo ennen toisia. Varmuuden vuoksi.
Kavereiden ja ympäristön merkitys omaan itseen oli kaiken kaikkiaan valtava, sosiaaliset tapahtumat piirsivät karttaa jonka keskelle pyrin ja koin aina jääväni vähän reunoille. Tietenkin nyt tiedän ettei siellä keskellä mitään sen kummempaa edes ole, tiedän myös että moni muu jakaa saman kokemuksen: ajatteli olleensa aina vähän ulkopuolella siitä jostakin vaikka oikeasti me oltiin kaikki sen ulkopuolella ja keskellä oli joku jännä tyhjiö vain, kuviteltu paikka.
Silloin oli tosi vaikea nähdä että se mitä niin sanotulla ulkoreunalla tapahtuu on minuus: omat ajatukset, ei kenenkään värittämät mielipiteet, itse valitut vaatteet ja oman tahdon mukaiset toimintamallit eri tilanteissa. Silloin nuo kaikki tuntuivat lähtökohtaisesti vääriltä, että joku arvioisi niitä kriittisesti (mitä tietysti myös tapahtui, mikään ei ole villimpi eläin kuin toisten kustannuksella omaa itsetuntoa rakentava nuori), ja oli vaikea nähdä mitään itse keksimäänsä vahvuutena.
Edes lasten saaminen ei ravistanut minua aikuiseksi, koska ihan yhtä haituvainen olin vielä 27-vuotiaana kun esikoiseni synnytin. Olin melkein ensimmäinen meidän kaveriporukoista joka sai lapsen ja törmäilin vielä hetken siinä kahden elämänvaiheen murroksessa kun emme aina löytäneet yhteistä jutun juurta vielä lapsettomien kavereiden kanssa.
Yritin väkisin olla kumpaakin: lapsiinsa hullaantunut ja silti vielä riittävän paljon kiinni kaikessa muussakin. Kesti vielä pari vuotta ja yksi lapsi ennen kuin löysin äitiydestäkään oman ääneni, ja tajusin että saa hurahtaa vanhemmuuteen tai töihin tai ei mihinkään. Ja juuri näihin aikoihin ajoittuu Valeäidin perustaminen, julkinen itsensä kasvattaminen.
Tänään oli sitten vihdoin se päivä, oliko kaikki odotus sen arvoista? Oli. Olen ehdottomasti paras ja onnellisin versio itsestäni nyt 40-vuotiaana, ja näen että tämä menee vain paremmaksi.
Olen jo muutaman vuoden ajan löytänyt itsestäni sellaista rauhaa, jota niin pitkään kaipasin. Malttia olla oma itsensä ja sitkeyttä sietää sitä ettei voi aina miellyttää muita. Tähän liittyy käännekohtakin, joskus ehkä 33-vuotiaana. Istuin mökillä saunassa ja huomasin murehtivani miten tulen pärjäämään yhdessä edessä häämöttävässä sosiaalisessa tilaisuudessa. Valmistelin itseäni pukeutumaan ja toimimaan niin miten oletin seuran haluavan.
Sitten se jotenkin iski tajuntaan. Että mitä vittua (pardon my french mutta kiroilen oikeasti aika paljon, se tuntuu hyvältä luissa asti), miksi ihmeessä yritän vielä yli kolmekymppisenä vääntäytyä johonkin muotoon muiden takia? Siinä hetkessä ajatus oli kirkas: ei minun tarvitse muuttaa itseäni ja vältellä olemasta vääränlainen. Voin etsiä ympärille ihmisiä joille olen oikeanlainen, jotka hyväksyvät minut juuri näin: ei ominaisuuksistani huolimatta vaan niiden takia.
Se ajatus vapautti olemaan lungisti myös niissä tilaisuuksissa missä luulin olevani jotenkin vinoon katsottu ja sai tajuamaan ettei minua kukaan edes siellä vinoon katsonut, tulkitsin vain niin epävarmuuksissani.
Ei sitä ihminen koskaan lakkaa täysin itseään vertailemasta muihin, mutta tuon hetken jälkeen olen oppinut tunnistamaan ja arvostamaan enemmän niitä vahvuuksia mitä mulla on ja valitsemaan seuraksi heitä jotka arvostavat niitä myös.
Olen myös saanut nähdä että tuo oivallus on auttanut löytämään hirveästi uusia rakkaita ystäviä. Kun on kulkenut silmät auki kohti lempeyttä, on löytänyt lempeyttä ja rakkautta.
Viimeisten muutaman vuoden aikana elämääni on löytynyt äkkiseltään laskettuna reilusti yli kymmenen ihmistä, joita pidän tosi läheisinä ja jotka puhuvat minusta kauniimmin kuin kukaan ennen. Ihmisiä, joille voin kertoa ihan mitä vain ja joiden seurassa on rauha, levollinen olo. Uskomattominta on että näitä uusia kultakimpaleita on alkanut tulla elämääni lähes vuosittain.
Ajattelin joskus ennen että ihminen saa ystävät nuorena ja niillä mennään loppuun saakka. Nyt tajuan tämänkin ”nuoruuden totuuden” vääräksi, mikä onni että läpi elämän voi luoda erittäin merkittäviä ihmissuhteita!
Havahduin todella tähän tänään kun onnitteluja sateli suuntaani monesta eri paikasta ja näin itseni ystävien silmin. Miten paljon teitä on ja miten kauniisti te minusta ajattelette, kiitos kaikki! Olette rakkaita ja arvostan teitä kauheasti!
Tässä iässä arvostan itsekin minussa ja elämässäni niin montaa asiaa. Onhan tämä nyt ensinnäkin ihan mieletön elämä. Olen saanut upean perheen, rakastavan ja aina minua tukevan elämänkumppanin, taloudellista turvaa ja terveyttä.
Saan tehdä vaihtelevia töitä ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä, saan ohjailla omaa arkeani huomattavan paljon. Voin jopa päättää muuttaa Espanjaan hetkeksi. Meillä ja minulla on kaikki aivan mahtavasti ja olen siitä joka päivä kiitollinen.
Tiedostan valtavan hyvin ettei mikään näistä ole minulle luvattuja, pysyväksi annettuja palikoita ja osaan siksi ehkä arvostaa kaikkea enemmän kuin parikymppisenä kun maailma oli auki minun valloitettavaksi.
Sitäkin ikä tuo nimittäin tullessaan, aikahorisontin laajentumista ja värien ilmaantumista omiin aikasemmin aika mustavalkoisiin ajatuksiin. Kun vuosia karttuu sitä näkee, kuulee, kokee ja tuntee asioita niin paljon että alkaa ymmärtää mitä kaikkea on edessä tai mitä voisi olla. Jotenkin sitä näkee yhtä aikaa lapsuuteen ja vanhuuteen, pystyy samaistumaan hirveän moneen elämäntilanteeseen.
Se elämänviisaus mikä tässä on ehtinyt syventyä on ymmärrys siitä ettei mitään viisautta oikeastaan ole. On vain oma vahva perusta, jolla tulkita ympärillä tapahtuvia asioita, jonka varassa voi hetken rauhassa katsella ennen kuin toimii.
Joitain oivalluksia on matkan varrella tullut ja olin ajatellut saavani niitä tähän tekstiin. Nyt niitä ei kuitenkaan tuolta aivojen syvyyksistä löydy, mutta samapa tuo – nekin vielä muuttanevat muotoaan kun lisää kokemusta kertyy!
Tässä minä nyt sitten olen. 40 vuotta vanhana, melkein minuutilleen.
Olen tytär, josta olla ylpeä, luotettava pikkusisko, huomaavainen ystävä ja riittävän hyvä vaimo, toivon. Äitinä olen aivan mahtava, parasta laatua! Seison ylpeänä myös oman ammattitaitoni takana, sitä on jo paljon monesta eri alueesta. Sitäkin ylpeämpi olen siitä miten minuun tukeudutaan vaikeissa tilanteissa, kiitos ystävät ja perhe että näette minut niin.
Olen elämäni parhaassa fyysisessä kunnossa ja joka päivä kauniimpi, kuumempi kissa. Rakastan sitä miten aikuisuus näkyy ihossani, kasvoillani, käsissäni. Olen vahva, kykenevä ja kotona omissa nahoissa.
Opettelen jopa elämään näiden rintojen kanssa, joista Ykkönen joskus antoi osuvan kuvauksen “kuin tyhjät koirankakkapussit”. Ihan hyvää kamaa ne ovat kuitenkin jo neljälle tuottaneet, saa sitä vähän silloin tyhjältä tuntuakin.
Paljon tärkeämpää on se että olen myös joka päivä viisaampi siinä miten tulkitsen maailmaa, saan lisää värejä palettiin ja löydän joustoa näkökulmiin. Samalla omat peruspilarit siellä syvällä vahvistuvat: tarpeeni reiluudesta, toisten kunnioituksesta ja yhteisen hyvän eteen työskentelystä.
On minussa myös paljon mustaa; ahdistuneisuutta ja sulkeutuneisuutta, kohtuuttomuutta ja kontrollin tarvetta. Olen etenkin kotona (anteeksi rakkaat) epäreilun kipakka ja kiukkuinen ja joskus vain turhan nopea. Tähän en sano että no sellainen minä nyt vain olen. Ei niin pidä ajatella, joitain heikkouksia on ihmisen hyvä koittaa parantaa tai ainakin vähentää niiden vaikutusta muihin ihmisiin.
En yritä parantaa itsestäni ahdistusta pois mutta työstän joka päivä sen kanssa elämistä. Menen kohti vaikeita tunteita ja puran ne auki. Huomaan hetket, joilloin yritän paeta tunteita someen ja yritän olla silloin avoimempi, haavoittuvainen. Koska jos jotakin tässä elämässä olen vahvistanut liikaakin, on itsenäisyys. Minähän se katsokaas perkele pärjään vaikka missä ja seuraavaksi opettelen sitä ettei tarvitsisi. Yksi kauneimmista asioista meissä ihmisissä on haavoittuvaisuus ja huolenpito. Opettelen heittäytymään niihin.
No niin eiköhän siinä ollut riittävästi nelikymppisen suuria viisauksia, nyt odotan jo innolla seuraavaa maalia sillä vitsi että viisikymppisenä on varmaan mahtavaa!! Mutta sitä en sentään odota tämän hetken hinnalla vaan nautin tästä, elämästä juuri nyt ja näin.
Loppuun vielä hieman kokeneemman villivarsan Hanna Himankan minulle lähettämät viisaat sanat, jotka tunnistan täysin:
Tästä se astetta ihmeellisempi ja sielua syleilevä, rauhallisempi ja samalla villi kuin varsa – elo lähtee
Kippis!
Viimeiset kolme kuvaa Eeva Roots
PS. Kappas vain, sain lahjaksi taidetta! Se on uskomaton ja niin on myös kirje, jolla sen sain. Kerron tästä pian lisää kun ei enää aktiivisesti itketä!