Koulun alkuun voi suhtautua monella tavalla. Tunnistatko itsesi?
Some-äiti
Some-äiti rakentaa draaman kaarta hyvissä ajoin. Keväällä hän laittaa Facebookiin kuvan lapsestaan kevätjuhlissa, kertoen että tässä sitä on yhden aikakauden loppu, end of an era. #Enkkutekstit on aina hienoja. Elokuussa on vuorossa ikoninen reppukuva, jossa äiti takaapäin katselee lapsensa itsenäistä matkaa ja toivottaa pienelle keveitä askelia. Sydän <3.
Koulun alettua Some-äiti laittaa lapselleen hassuja emojeja pitkin päivää, kunnes Wilman ilmoitus pärähtää suoraan älykelloon. Opettaja pyytää vähentämään yhteydenpitoa ettei lapsi roikkuisi jatkuvasti kännykässä.
”Jos voisit edes yhtenä päivänä laittaa tän päälle, pliis!”, äiti yrittää lempeästi GoPro kädessään, mutta on tyydyttävä siihen mitä saa: kuva hänen omasta heijastuksestaan pihan lätäköissä, blogikirjoituksensa tästä valtavasta tunteiden kirjosta.
Syksyllä hän voi jo varmasti opettaa lapselle kuinka Snäppi toimii, saadaan sitten vähän tehokkaammin fiidiä jaettavaksi. Mutta Jodeliin sitten vasta kolmannella, rajoja on vedettävä!
Itkijä-äiti
”Voi että miten mun pieni vauva nyt voi olla näin iso!” Itkijä parahtaa ripsarit sieraimissaan, kun lapsi astelee ensimmäistä kertaa koulun ovista sisään – tutustumiskäynnillä toukokuussa. Äidin saa itkemään pienimmätkin ajan kulumiseen liittyvät vihjeet. Pieneksi jääneet tarhatossut ovat aivan liikaa. Iltaisin äiti tuijottaa pienokaisensa jaloista tehtyä kipsivedosta ja huokailee miehelle, kuinka se ihan vähän aikaa sitten vasta tuossa söi tissiä ja sanoi ”iti”. Samaa voi hyvin päivitellä lapsen koulukavereiden edessä.
Ensimmäinen koulupäivä on äidille tiukka rasti. Lapsi on kovasti pyytänyt, ettei hän itkisi (miten iso se jo onkaan kun osaa näin pyytää!), mutta minkäs sille voi. Pelkkä repun vilahdus saa äidin parkumaan paksuja räkäkyyneleitä. Tilaisuuden loppuessa muut vanhemmat kysyvät, pitääkö paikalle soittaa kenties ambulanssi. Vastahakoisesti äiti päästää oven pitkästä kahvasta irti ja nyyhkii koko matkan kotiin.
Lokakuun puolivälissä koulun henkilökunta alkaa ystävällisesti vihjailla, ettei lasta ehkä enää tarvitse saattaa luokkaan asti.
Pakka levällään – äiti
”Onko jollain tietoa mihin aikaan koulut alkaa torstaina?” huutelee Pakkis Facebookissa iltauutisten aikaan. Mitään ei ole valmiina; ei reppua, ei bussikorttia, ei kynän puolikastakaan. Viime kevään kurahanskat lojuvat myttynä kenkäkorissa. Lapsi kyllä taisi puhua iltapalalla jotain siitä ekasta päivästä, mutta kuka nyt niitä niin tarkkaan kuuntelee.
Some-äiti tykkää Pakkiksen päivitystä juuri nyt ja kommentoi että ”9.30, etkö kattonu mun Insta-storya?” Seuraavana aamuna Pakkis tuo lapsensa väärälle pihalle juuri kun kello lyö puoli ja ihmettelee, miten koulupäivä voi loppua jo yhdeltä. Mihin lapsen on silloin muka tarkoitus mennä?
Illalla lapsi pyytää äidiltään mitä kohteliaimmin, voisiko huomenna saada vaikka aamiaista kotona ennen kuin kouluun viedään yöppäreissä.
Hikariäiti
Tällä mutsilla (ja ehkä hänen lapsellaankin) on jo kesäkuun alussa reppu hommattuna, lyikkärit teroitettuna, nimikoidut vaatteet silitettynä ja Wilma-tunnukset tiskin alta hankittuna. Hän tuntee ihmisiä, katsos. Hän on valmis, on ollut jo vuosia. Ensimmäisten viikkojen aikana äiti tekee lapsensa kanssa kaikki kotitehtävät tunnollisesti, tuuppaa reissuvihon täyteen kauniilla käsialalla kirjoitettuja viestejä ja kontaktimuovittaa kaiken koulukavereiden vanhemmista Aapiseen ja Tuhattaituriin. Eikä muuten tule yhden yhtä suonikohjua niiden kirjojen kansiin.
”Kaikkihan tietää että tähän hommaan käytetään vain ja ainoastaan kirjastomuovia!”, hän tuhahtaa sormensa kiinni liimanneelle Pakkikselle samalla kun valmistelee ensi viikolle sovittuja tapaamisiaan musiikin opettajan, keittäjän ja Ranskan kerhon open kanssa. Kerhoa ei ole toki vielä ehditty perustamaan (se saamarin vanhempaintoimikunta on niiiiiin hidas), mutta hänellä on vetäjä jo valmiina.
Aktiiviäiti
Vanhempaintoimikunta tiedottaa: Kohta se koulu alkaa! Lumi on jo melkein sulanut!
Aktiiviäiti on jo neljättä vuotta vanhempaintoimikunnan puheenjohtajana, olkoonkin että hänen vanhin lapsensa on vasta viisi. Hän käyttää vapaailtansa kevättalkoiden järjestämiseen ja mokkapalareseptin hiomiseen, sillä hei, tässähän on meidän lapsista kyse. Aktiiviäiti odottaa ensimmäisenä koulupäivänä Itkijää ja Pakkista jo parkkipaikalla, sillä hän haluaa olla heti ensimmäisenä toivottamassa lämpimästi tervetulleeksi toimintaan mukaan. Tule vain tähän tutustumaan vanhempaintoimikuntaan, tässä olisi keksejä ja lämmintä mehua jos maistuu – vanhempaintoimikunta tarjoaa!
Aktiiviäiti rakastaa arpoja, värikkäitä tiedotelappusia ja hikariäidin tavoin kontaktimuovia. Hikariäidin kanssa tosin on silloin tällöin pientä kitkaa – hän kun ajaa vanhempaintoimikunnan budjettiin kovalla tahdollaan ranskan kielen kerhoa, vaikka aktiiviäiti niin toivoisi että koululle saataisiin joskus, edes joskus, se perheen yhteinen taidepaja järjestettyä.
Vessapaperirullan hylsyjäkin olisi jo IKEA-kassillinen kotona odottamassa.
Konkariäiti
”Sitte kuule ku sullaki menee jo kolmas kouluun, et edes muista milloin se koulu alkaa!” hymähtää konkariäiti kun muiden neljän touhuja katselee. Hän on niin kokenut, ettei koulun alut tunnu enää miltään ja lähinnä naurattaa että joku jaksoi kirjoittaa kokonaisia blogijuttuja koulunaloituksesta! Sinnehän menevät, ei ne ekat luokat vielä mitään ole, odotas vain kun lapsesi menee seiskalle! Pääsee ripille! Kirjoittaa ylioppilaaksi! Saa lapsen! Joutuu vanhainkotiin!
Konkariäiti syntyy joskus seiskalla, joskus toisella luokalla, mutta sama totuus säilyy: oikeasti hänkin, aivan kuten kaikki muutkin, on painanut tarkkaan mielensä kalenteriin sen elokuisen torstain jolloin otetaan seuraava askel. Miettii mitenhän tämä lapsi pärjää ja oliko sillä edes penaalia, toivottaa aamulla oikein kivaa koulupäivää ja halaa illalla pikkasen lämpimämmin.
Kirjoittaja on nyt jo konkariäiti ja edelleen tunnistaa itsensä ainakin neljästä hahmosta.