Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Shokkiuutinen: Koulun alku voi sujua myös tosi hyvin

0 Permalink

Ensimmäinen kouluvuosi loppuu alle viikon päästä, iik! Tulin nyt jo vähän etukäteen kertomaan että se meni aivan loistavasti!

 

Ykkönen on kasvanut koululaisen rooliin ilman yhden yhtä kasvukipua. Olen isosta pienestä tyypistäni päivittäin niin ylpeä etten kestä! Hukassa haahuilleesta tunnesmoothiesta on kasvanut tasainen, iloinen, pirteä ja vastuuntuntoinen koululainen. Ihan ehta koululainen.

Pitää oikein pinnistämällä miettiä, tuliko meille sitä kuuluisaa tuskaa mistä monet minua etukäteen varoitteli. Puhuivat että ensimmäinen vuosi on uusine vastuineen, ystävineen ja kuvioineen tosi rankka ja verottaa koko perheeltä hirveästi.

Onhan se ihan uudenlainen elämä, iso muutos! Mutta on myönnettävä, että tässä kohtaa meidän perhe pääsi tosi helpolla. Meille on sattunut oikein hyvin koululaisen elämään sopeutuva tyyppi. Mitä tulee siihen henkiseen kasvuun ja sen aiheuttamiin kipuihin, uskon myös että semitiukka (eli: ”mikä on tämä lapsi joka meille on muuttanut ja mihin se vei Ykkösen?”) eskarivuosi loivensi sitä melko lailla.

Käytännön asioiden suhteen meillä on käynyt vielä isompi tuuri saatuamme ekaksi lapseksi juuri Ykkösen. Tyyppi on osoittanut olevansa vielä sata kertaa tunnollisempi ja tarkempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Läksyt tehdään ilman hirvittävän suuria mukinoita, kouluun lähtö ja sieltä tulo menee kuin itsestään eikä yksikään tavara ole koko vuonna hänen toimestaan hävinnyt.

Kun likka lähti ensimmäisen kerran yksin kouluun, homma hoitui paremmin kuin mihin olisin ikinä itse kyennyt. Se laittoi itselleen herätyksen kännykästä päälle, jotta osaa lähteä ajoissa kävelemään ja katsoi lähdön hetkellä ikkunasta mitä muilla ihmisillä kadulla on päällä. Että pitääkö ottaa sateenvarjo vai ei. Holy moly miten neuvokasta!

Aamu oli niin hyvässä otteessa jo töihin lähtiessäni että unohdettiin lopulta tarkistaa pääsikö se kouluun asti.

Lapselle puhelin

Oikeastaan, vaikeinta koko vuodessa onkin ehkä Ykkösen näkökulmasta ollut sen mutsi, joka ei todellakaan muista kaikkea mitä pitäisi. Olen saanut useamman kerran nuhteita pieneltä neidiltä kun olen unohtanut jotain oleellista. Kännykän sohvalle, lupalapun kirjoittamatta tai retkieväät pakkaamatta. Shit. Lupaan parantaa tokalle!

Ykkönen on edelleen se aktiivinen perheemme jäsen, joka kyllä muistaa kaiken.

Satunnaisia (minun) unohteluja lukuun ottamatta koulu ei ole ollut rasite. Kirjojen päällystäminen lopetettiin heti ekan kerran jälkeen kun Ykkönen tiesi kertoa, että se ei ole pakollista. Yhtäkään koulumyyjäistä ei ole suoritettu, eikä kerhoihin ilmottauduttu. Ei mutta, kävihän tuo heppakerhossa – senkin hoiti itse. Koulumatkat menevät yhdessä naapurin tytön kanssa reippaasti ja minä olen jo täysin tottunut siihen etten aina tiedä missä lapseni on. Luotan, sillä taidot ovat selvästi kohdillaan.

Emme ole saaneet täitä, huonoja Wilma-merkintöjä tai haukkuja keneltäkään. Ykkönen on saanut hirveästi uusia ystäviä ja kaverusten keskustelujen sekä muuten kuulemani perusteella mitään merkittävää kiusaamista ei luokalla ilmene.

Koulu on ollut niin kivaa, mukavaa ja helppoa, että en jaksaisi odottaa Kakkosenkin jo siirtyvän sinne. Jotenkin tämä kaikki vain on helpompaa nyt! Tyyppi menee kouluun ja tulee sieltä, tai menee kaverilleen. Syö välipalaa ja soittaa jos on asiaa. Tämähän on kaiken kaikkiaan aivan 100% parannus viime vuoteen!

Toki on muistettava että Kakkonen on todellakin aivan eri ihminen kuin Ykkönen, joten saa nähdä miten koulunkäynti vuoden päästä alkaa. Mutta murehditaan sitä sitten myöhemmin jos jaksetaan. Nyt keskitytään pieneen ekaluokkalaiseen, joka saa pian ensimmäisen todistuksen käteen ja reiät korviin. Jos sen vanhemmat muistaa sellaisen ajan varata. Ja jos sen perhe ehtii kevätjuhlaan. Me nimittäin ajateltiin muuttaa samana päivänä.

Salettiin aikoo tässä tehdä kalenterimerkinnän ”Muistuta äitiä kevätjuhlasta”.

Lue myös: 

0 Permalink

Viisi koulun aloittavaa äitiä

Koulun alkuun voi suhtautua monella tavalla. Tunnistatko itsesi?

Some-äiti

Some-äiti rakentaa draaman kaarta hyvissä ajoin. Keväällä hän laittaa Facebookiin kuvan lapsestaan kevätjuhlissa, kertoen että tässä sitä on yhden aikakauden loppu, end of an era. #Enkkutekstit on aina hienoja. Elokuussa on vuorossa ikoninen reppukuva, jossa äiti takaapäin katselee lapsensa itsenäistä matkaa ja toivottaa pienelle keveitä askelia. Sydän <3.

Koulun alettua Some-äiti laittaa lapselleen hassuja emojeja pitkin päivää, kunnes Wilman ilmoitus pärähtää suoraan älykelloon. Opettaja pyytää vähentämään yhteydenpitoa ettei lapsi roikkuisi jatkuvasti kännykässä.

”Jos voisit edes yhtenä päivänä laittaa tän päälle, pliis!”, äiti yrittää lempeästi GoPro kädessään, mutta on tyydyttävä siihen mitä saa: kuva hänen omasta heijastuksestaan pihan lätäköissä, blogikirjoituksensa tästä valtavasta tunteiden kirjosta.

Syksyllä hän voi jo varmasti opettaa lapselle kuinka Snäppi toimii, saadaan sitten vähän tehokkaammin fiidiä jaettavaksi. Mutta Jodeliin sitten vasta kolmannella, rajoja on vedettävä!

Itkijä-äiti

”Voi että miten mun pieni vauva nyt voi olla näin iso!” Itkijä parahtaa ripsarit sieraimissaan, kun lapsi astelee ensimmäistä kertaa koulun ovista sisään – tutustumiskäynnillä toukokuussa. Äidin saa itkemään pienimmätkin ajan kulumiseen liittyvät vihjeet. Pieneksi jääneet tarhatossut ovat aivan liikaa. Iltaisin äiti tuijottaa pienokaisensa jaloista tehtyä kipsivedosta ja huokailee miehelle, kuinka se ihan vähän aikaa sitten vasta tuossa söi tissiä ja sanoi ”iti”.  Samaa voi hyvin päivitellä lapsen koulukavereiden edessä.

Ensimmäinen koulupäivä on äidille tiukka rasti. Lapsi on kovasti pyytänyt, ettei hän itkisi (miten iso se jo onkaan kun osaa näin pyytää!), mutta minkäs sille voi. Pelkkä repun vilahdus saa äidin parkumaan paksuja räkäkyyneleitä. Tilaisuuden loppuessa muut vanhemmat kysyvät, pitääkö paikalle soittaa kenties ambulanssi. Vastahakoisesti äiti päästää oven pitkästä kahvasta irti ja nyyhkii koko matkan kotiin.

Lokakuun puolivälissä koulun henkilökunta alkaa ystävällisesti vihjailla, ettei lasta ehkä enää tarvitse saattaa luokkaan asti.

Pakka levällään – äiti

”Onko jollain tietoa mihin aikaan koulut alkaa torstaina?” huutelee Pakkis Facebookissa iltauutisten aikaan. Mitään ei ole valmiina; ei reppua, ei bussikorttia, ei kynän puolikastakaan. Viime kevään kurahanskat lojuvat myttynä kenkäkorissa. Lapsi kyllä taisi puhua iltapalalla jotain siitä ekasta päivästä, mutta kuka nyt niitä niin tarkkaan kuuntelee.

Some-äiti laikkaa Pakkiksen päivitystä juuri nyt ja kommentoi että ”9.30, etkö kattonu mun Insta-storya?” Seuraavana aamuna Pakkis tuo lapsensa väärälle pihalle juuri kun kello lyö puoli ja ihmettelee, miten koulupäivä voi loppua jo yhdeltä. Mihin lapsen on silloin muka tarkoitus mennä?

Illalla lapsi pyytää äidiltään mitä kohteliaimmin, voisiko huomenna saada vaikka aamiaista kotona ennen kuin kouluun viedään yöppäreissä.

Hikariäiti

Tällä mutsilla (ja ehkä hänen lapsellaankin) on jo kesäkuun alussa reppu hommattuna, lyikkärit teroitettuna, nimikoidut vaatteet silitettynä ja Wilma-tunnukset tiskin alta hankittuna. Hän tuntee ihmisiä, katsos. Hän on valmis, on ollut jo vuosia. Ensimmäisten viikkojen aikana äiti tekee lapsensa kanssa kaikki kotitehtävät tunnollisesti, tuuppaa reissuvihon täyteen kauniilla käsialalla kirjoitettuja viestejä ja kontaktoi kaiken koulukavereiden vanhemmista Aapiseen ja Tuhattaituriin. Eikä muuten tule yhden yhtä suonikohjua niiden kirjojen kansiin.

”Kaikkihan tietää että tähän hommaan käytetään vain ja ainoastaan kirjastomuovia!”, hän tuhahtaa sormensa kiinni liimanneelle Pakkikselle samalla kun valmistelee ensi viikolle sovittuja tapaamisiaan musiikin opettajan, keittäjän ja Ranskan kerhon open kanssa. Kerhoa ei ole toki vielä ehditty perustamaan (se saamarin vanhempaintoimikunta on niiiiiin hidas), mutta hänellä on vetäjä jo valmiina.

Aktiiviäiti

Vanhempaintoimikunta tiedottaa: Kohta se koulu alkaa! Lumi on jo melkein sulanut!

Aktiiviäiti on jo neljättä vuotta vanhempaintoimikunnan puheenjohtajana, olkoonkin että hänen vanhin lapsensa on vasta viisi. Hän käyttää vapaailtansa kevättalkoiden järjestämiseen ja mokkapalareseptin hiomiseen, sillä hei, tässähän on meidän lapsista kyse. Aktiiviäiti odottaa ensimmäisenä koulupäivänä Itkijää ja Pakkista jo parkkipaikalla, sillä hän haluaa olla heti ensimmäisenä toivottamassa lämpimästi tervetulleeksi toimintaan mukaan. Tule vain tähän tutustumaan vanhempaintoimikuntaan, tässä olisi keksejä ja lämmintä mehua jos maistuu – vanhempaintoimikunta tarjoaa! 

Aktiiviäiti rakastaa arpoja, värikkäitä tiedotelappusia ja hikariäidin tavoin kontaktimuovia. Hikariäidin kanssa tosin on silloin tällöin pientä kitkaa – hän kun ajaa vanhempaintoimikunnan budjettiin kovalla tahdollaan ranskan kielen kerhoa, vaikka aktiiviäiti niin toivoisi että koululle saataisiin joskus, edes joskus, se perheen yhteinen taidepaja järjestettyä.

Vessapaperirullan hylsyjäkin olisi jo IKEA-kassillinen kotona odottamassa.

 

Kirjoittaja on tuore koululaisen äiti ja tunnistaa itsensä ainakin neljästä hahmosta.

 

 

Emme voi enää vaikuttaa kaikkeen

Muistan hetken, jolloin tajusin sen ensimmäisen kerran.

Ykkönen oli juuri täyttänyt puolitoista ja Kakkonen nukkui muutaman viikon ikäisenä nyyttinä vaunussa. Kevätaurinko paistoi Ykkösen tehdessä rauhassa hiekkakakkuja lähes autiossa leikkipuistossa.

Penkiltäni näin, kuinka hiekkalaatikolle asteli kokeneempi ammatinharjoittaja, ehkä kaksivuotias lapsi ja repäisi Ykkösen kädestä lapion. Potkaisi vielä mennessään jo tehdyn kakun rikki.

Minä olin häkeltynyt. Ensimmäistä kertaa joku teki Ykköselle jotain yksiselitteisesti väärää, harkitusti ja tahallaan, niin etten minä ollut paikalla valvomassa tilannetta. Helikopterini loisti poissaolollaan. Tajusin, että vaikutusvaltani Ykkösen elämään ei tule ikuisesti olemaan niin välitön kuin se tähän asti oli ollut.

Leikkipuistossa (tai ehkä vain päässäni) kaikui äitijumalan lausuma oppitunti:

Niiden satojen sinun tekemiesi kasvatusvirheiden lisäksi lapsellesi tulee tapahtumaan elämässä asioita, joihin sinä et voi vaikuttaa ja joilta sinä et voi suojata.

Katselin virheetöntä lastani ja ymmärsin. Toisin kuin synnytyslaitoksella hiljaa lupasin, minä en suojele sinua kaikelta.

valeäiti blogi

Nyt olen lähettämässä samaa lasta leikkipuistoon, jonka kauimmaiseltakaan penkiltä en voi auttaa.  Koulun pihalla aikuisia lapiotuomareita on entistä vähemmän ja lasten on selviydyttävä kahnauksistaan pääosin yksin.

Koulun alku pelottaa edelleen.

Tekisi mieli ottaa vuodeksi (seitsemäksi) sapattivapaata ja seistä Ykkösen rinnalla tarkkailemassa. Osaako se pitää puoliaan, tajuaahan se olla lähtemättä tyhmiin juttuihin mukaan, ei kai se itse sorru kiusaamaan?

Enhän minä voi, tietenkään.

Ainoa mitä voin tehdä on opettaa ennalta ja kysyä jälkikäteen. Valaa uskoa Ykkösen omiin taitoihin ja älyyn. Luottaa, että hän tietää mikä on oikein ja väärin sekä antaa vahvuutta uskaltaa toimia sen mukaan. Kuunnella, kysellä ja olla kiinnostunut.

Haluan myös luottaa yhteisön voimaan. Että siellä koulussakin on aikuisia, kavereita ja luottotyyppejä, jotka pitävät meininkiä silmällä ja auttavat näitä keskenkasvuisia tunnesmoothieita toimimaan edes jotenkin ihmisiksi. Tulevien luokkakavereiden vanhemmilta toivon herkkyyttä. Uskallusta puuttua, jos jokin ei näytä hyvältä, rohkeutta ihan vaikka soittaa jos tuntuu että meidän lapsi tekee jotain hölmöä.

Lopulta jouduin kai vain luottamaan, että asiat menevät hyvin. Kasvattaminen muuttuu nyt yhä enemmän viivellä tehtäväksi, jälkikäteen analysoitavaksi välittömän ohjaamisen sijaan.

Ehkä vanhemmuus onkin sokeaa uskoa siihen, että jo valetut perustukset kantavat. Ensin perustaitojen opettamista ja sisäisen voiman vahvistamista, sitten uskallusta päästää irti. Onneksi ei vielä kovin pitkälle irti, eikä tietenkään kokonaan, mutta tästä se alkaa. Lapsi saa nyt tehdä omia virheitään ja meidän tehtävänämme on korjata menoa varikolla, olla tarvittaessa suojapatjana.

Tämä kaikki ehkä sujuu, jos olemme onnistuneet tässä Suvi Auvisen mahtavasti tiivistämässä vanhemmuuden tehtävässä:

”Että kaikesta siitä pelosta huolimatta onkin onnistunut luomaan jonkin pysyvän jäljen, jonkin pohjan johon se voi nojata läpi elämän, että se ainakin aina tietää olevansa maailman rakkain ja tärkein koska sen on sille joka päivä kertonut.”