Riitelin tänään kaikkien perheenjäsenteni kanssa. Tämä lienee jo ennätys, mullekin.
Ensimmäinen riita taisi olla Kakkosen kanssa. Hän olisi halunnut lukea Akkaria, minä että hän olisi keskittynyt hampaiden pesuun, jotta päästään lähtemään viemään heitä purjehdusreissulle. Ihan rehellisesti huudettiin, kumpikin. Hetken vain.
Sitten riitelin Ykkösen kanssa siitä, että minä viennin heidät, eivätkä saakaan mennä julkisilla kuten olivat ajatelleet. Heräsivät siis aivan turhaan ainakin vartin liian aikaisin. Kylmä katse.
Seuraavaksi oli Insinöörin vuoro, koska myös meiltä oli jäänyt kommunikoimatta tämä että lapset viedäänkin autolla. Ja koska aamu oli alkanut sillä, että Kolmonen olikin sairas, piti miettiä uusiksi viedäänkö joku päiväkotiin ja miten se menee. Töksähtelyä ja kimeitä äänensävyjä.
Nelonen oli tämän kaiken keskellä jo hyvässä vauhdissa keksimässä uuden katastrofin, nyt se oli se ettei hän saanut juoda juuri siitä mukista mistä sisko oli jo juonut. Kitinää minuuttikaupalla, sitten täyttä raivohuutoa ainakin viisi tuntia tai siltä se tuntui.
Kolmonen, itse asiassa, taisi olla aika tyynenä tämän kaiken keskellä, en edes muista, koska tässä kohtaa alkoi se huuto, joka tulee kun loppuperhe yrittää edes jotain keskustella sireeninä ulvovan kaksivuotiaan kanssa ja ihan tavallisesta ”tule aamiaiselle” -huudahduksesta tuleekin äkkiä
”….sukka…”
”MITÄ?? En mä kuule tänne ku tää huutaa” ”
mun SUKKA”
EN MÄ KUULE, TUU TÄNNE PUHUU”
”tee nyt jotain tolle pliis, joo ei se saa sitä sun juttua”
”ANNA ANNA ANNNAAAAAAAAAÄÄÄÄÄHHHH!!!”
”mulla on palaveri kohta, en mä ehdi!”
”et saa sitä nyt hei TULKAA SYÖMÄÄN!”
Ja sitten, sitten kaikkia vituttaa.
Niin että vielä matkalla purjehdushommiin tajuan, että kukaan ei pakannut isoille niitä yöpymiskamoja, ja ajattelen itse, että niin, ne kaikki muut vain oletti minun hoitavan sen. Tai ainakin kantavan lopulta kaikesta vastuun. No en kantanut ja mites sitten kävi? No kävi ainakin yksi kiukkuinen puhelu Insinöörille, jossa syyttely jatkuu puolin ja toisin ja lopulta murahdan jopa aina kaiken hoitavalla Ykköselle että ”olisitte itse varmistaneet että kaikki on”.
Herran jestas sentään kun olenkin mulkku ihmiseksi.
Sitten hoidin makuupussit.
Tai kai olen vain rasittunut. Jotain siinä on, että tuossa monen ihmisen yhtäaikaisessa pienessä valituksessa ja sitten täydessä huudossa vie mut hyvin nopeasti sellaiseen aaaaargh olkaa nyt kaikki vaan hiljaa – moodiin, jolloin musta tulee ihan kauhea. Vai olinko jo etukäteen?
Tunteet tarttuu, sanoi Hanna Lampi joskus vuosia sitten ja alan todella nähdä sen. Meidän perheessä ei ole rokotuksia vitutusta kohtaan vaan se leviää äkkiä epidemian lailla. En vain tiedä aina mistä se alkaa ja aloin pahoin epäillä että olen itse aika usein uhri nolla.
Huomenna on uusi päivä, ja mulla on jo nyt ikävä isoja.