Tietoa mainostajalle ›

15 sekunnin jälkeen

0 No tags Permalink

Huh, se on ohi! Jee! Jos et eilen väijynyt klo 21 TV2 äärellä, Areenasta löytyy nyt pätkä, jossa Maija Poppaseksi naamioitunut naishenkilö rikkoo nopeasti puhumisen Pasilan ennätyksen ja kiroilee vähän vahingossa.

Marja Hintikka Live oli tosi hauska kokemus, ja aihe niin kiinnostava että lopulta melkein harmitti etten ollut varsinaisesti ohjelmassa keskustelemassa. Olisipa ainakin ollut vähän enemmän aikaa eikä jokaista ajatusta olisi tarvinnut samoihin kymmeneen sekuntiin tunkea. Mutta kiinnostavaa toki näinkin. Ohjelmasta heräsi tietysti paljon ajatuksia. Juontajien pieksämiskohtaushan oli aikamoinen. Jossain ihmeteltiin, miksi yleisö nauroi näin järkyttävälle näylle, en ihan tiedä. Itse varmasti hermostuksissani, koska oma vuoro oli heti perään, mutta myös ehkä sen takia että sen homman alustaminen meni niin hyvässä ja hihittelevässä hengessä hieman ennen ohjelmaa. Ehkä me paikan päälle jotenkin näimme paremmin lumon läpi ja iskut eivät tuntuneet niin karmeilta. Jenny ja Marjan ”uhmainen katse” oli jotenkin lähinnä tragikoomista.

Mutta näin jälkikäteen nähtynä, olihan se vähän järkyttävää katsottavaa. Siis se minun valahtanut tukkani. Mutta erityisesti ne bitch slapit. Kyllä se riitti itselläkin mietityttämään, että tohon en kyllä halua koskaan omien lasteni kanssa mennä. Miten pelottava tilanne mahtaakaan pienelle ihmiselle olla, suhteessa showpainijan kokoiseen aikuiseen! Eilen me kaikki sentään tiesimme, mitä on tulossa, olihan tämä ihan aikuisten välillä sovittu juttu. Mutta pieni lapsi ei osaa aavistaa, eikä tiedä miten rajata pelkoaan. Mitähän muuta se äiti tekee kuin huutaa? Mitä jos se lyö? Potkiikohan se myös? Lapsi ei ymmärrä, missä kohtaa menee äidilläkin raja, ja jokainen pelottava ele on siinä hetkessä ihan lopullisen pelottava.

Tämän hiffaaminen yhdistettynä siihen, että olen nyt virallisesti ”lapsilleen räjähtelevä äiti” ja että samastuin pelottavan paljon Katri Manniseen, sai aikaan ihan erilaisen aamun tänään. Huomasin, milloin kiukku nousi. Poistuin. Päätin olla provosoitumatta, niin kuin Saara edellisen kirjoituksen kommentissa hienosti kirjoitti. Totesin että kyllä, niin epäreilua kuin se onkin, minun on myös tänä väsyneenä aamuna jaksettava nämä tottelemattomat nulikat. Turha provosoitua.

Ehkä tämä valtakunnallinen julkitulo oli nyt se hetki, kun osaan oikeasti jotain tälle sisäsyntyiselle temperamentilleni tehdä. Muuttua vallan Esko Eerikäiseksi, who knows.

Sitten vielä sille yhdelle tuttavalle, joka totesi ettei ymmärtänyt puheenvuorostani muuta kuin että ”vanhemmuus on tosi perseestä”, niin en minä niinkään koe. Ollenkaan. Hetket siitä ovat rasittavia, jopa perseestä, mutta on se kuulkaa kyllä ihmeellisiäkin hetkiä täynnä. Kun viisivuotias venyttelee aamulla kasvukipeän yömme jälkeen vierelläni jalkaansa ja toteaa koko joulukuisella innollaan ”on se isompi nyt kuin toi toinen, kyllä se äiti kasvoi silloin yöllä!”. Kyllä sitä palleroa on silloin aika ihana halata ja funtsia, että taisin minäkin vähän kasvaa yöllä.

JAA
0 No tags Permalink

Comments are closed.