Helmikuu 2016

6. helmikuuta tavataan ekaa kertaa naapureita kuulemisen merkeissä. Alku on lupaava, mutta vielä jännittää.

20. helmikuuta kaikkien naapureiden nimet paperissa, mukaan lukien oman tontin tyyppien! JES! Lupa voisi mennä sisään nyt, mutta…jostain pitäisi löytää ylimääräiset sata tonnia tai muuttaa suunnitelmia kokonaan. Sen lisäksi että talosta tuli jäätävän suuri, yllätyksiä alkaa löytyä joka nurkasta jo suunnittelupöydällä. Pohjaveden korkeus on aliarvioitu parilla metrillä ja joudutaankin miettimään, miten rakennetaan talosta uima-allas. Edessä on isoja valintoja: Kestääkö talous tätä täysin räjähtänyttä budjettia vai vedetäänkö suunnitelmat isolla kädellä uusiksi?

28. Helmikuuta: Talon uusi, kellariton suunnitelma menee draftina arkkitehdille. Ei kestä talous, kellarista taidetaan luopua. Sniff ja huh.

Pelottava pelko

2 No tags Permalink

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan, että minua aikaisemmat vanhat parrat ovat olleet oikeassa. Yhtäkkiä ymmärrän jonkin minulle sata kertaa sanotun, aina yhtä paljon ärsyttäneen lauseen. Mikä pahinta, välillä itse “keksin” ne viisaudet kypsässä päässäni, kunnes tajuan että voi saamari, tätähän se Seija-täti aina sanoi. Joskus tosiaan tulee se aika, että tiskaaminen on meditatiivista ja kotona on ihan kiva olla välillä hiljaista.

Tänään suihkin pitkin Tahkon valkeita, pehmeitä rinteitä kipeällä selälläni ja mietin “jos nyt kaatuisin, tai edes meinaisin kaatua, selkään sattuisi ihan sikana”. Samalla sekunnille letkeä lautailuni muuttui haparoivaksi ja kantit meinasivat nappailla omin päin jäiseen maahan kiinni. Horjahdin, pieni kipu selkään välähtäen. Muistin taas, miksi näin ei pidä ajatella lautaillessa. Päähäni pulpahti uusi Elämän Totuus, jonka tajusin ihan heti kuulleeni joskus jossain Disney -leffassa:

Ainoa mitä kannattaa pelätä, on pelko itse

Pelkäävä lumilautailija lyö polvet lukkoon ja kaatuu varmasti. Aristeleva ratsastaja saa hevosenkin varuilleen ja kiltti heppa muuttuu arvaamattomaksi. Esiintymistään jännittävä vetää itsensä ramppikuumeeseen ja homma menee heti alkuun päin seinää. Oksennustaudin tarttumista pelkäävä lopettaa syömisen ja on turhaan muka pahoinvoiva sekä nälkäinen. Paniikkikohtauksen tuloa kauhulla odottava saa aikaan sen paniikkikohtauksen. Ainoa asia, mitä maailmassa kannattaa pelätä on se saamarin pelko. Jos jotain tapahtuu, se tapahtuu. Tapahtuman pelkääminen ei estä sitä tapahtumasta. Pelko vain vie sitä kurjaa tapahtumaa ennen saman energian, tai jopa enemmän.

Aikaisemmin tänään katsoin miten pieni tyttäreni veti uhmakkaasti ITSE murtsikat jalkaan ja meni ensimmäiseksi työkseen rinnettä alas, koska se näytti hauskalta. Vielä pienempi poikani kiipesi kiikkerälle sohvapöydälle, koska se oli juuri täydellinen keikkapaikka. Se ei pelaa, joka pelkää.

Illan viimeiset laskut minä laskin niin kovaa kuin ruostuneilla taidoilla ja kitisevällä selälläni vain pääsin, ja olin onneni kukkuloilla. Enkä kaatunut.

Huomenna aion samalla metodilla jättää Insinöörin nuolemaan näppejään jäärallissa.

”Sinne vaan Mummu, kyllä uskallat”

2 No tags Permalink

Parasta matkaseuraa

0 No tags Permalink

Terveisiä autosta! Teemme matkaa Tahkolle, monta tuntia on jo takana. The Fani on siskoineen toisessa autossa, joten meillä on ekaa kertaa ikuisuuksiin radioherruus. Siis hetki aikaa ilman Robbaria. Voidaan kuunnella (ilman kitinää) ihan mitä halutaan, mitä vain! Mitä kuunneltais?

…mm….
….ööö…
…Hevis..ei
…Hei se Lentoon…ei se on Rob..? 

Perhana. Mitä niitä on? Täysi blackout. Yhtäkään mun ja meidän lempparibiisiä ei meinaa tulla mieleen. Pää on täynnä Robinia ja Hevisaurusta. Sen kerran kun ei tarvitsisi.

Jossain Mikkelin kohdalla korkki vihdoin aukeaa. Löydetään tiemme Vain Elämän ja Paula Vesalan kautta vanhoille urille ja muistetaan RHCP, Coldplay, suomiräppi ja tietty PMMP. Californication vie suoraan takaisin flanellipaitaiselle yläasteelle ja Joutsenten kohdalla meinaan jo itkeä ilosta kun kauppakorkeamusiikki resonoi koko kropassa ja saan laulaa mukana ihan täydellisessä melodiassa.

Tuo mieletön voima, joka musiikilla onkaan, miksi sen antaa aina unohtua! Tässähän minä olen ja elän, tämmöinenhän minä olen. Tätä me olemme.

Bändejä, melodioita ja riffejä muistuu mieleen yksi kerrallaan ja yhtäkkiä jäljellä olevat 2h40 min tuntuu vähän lyhyeltä. Tässä pitää vielä ehtiä kuunnella kaikki Foot, Clyrot ja Disco Ensembletkin vielä! Kuromme kiinni omaa historiaamme biisi kerrallaan. Tässä ei tarvitse puhua, hyräillään (lauletaan niin kovaa että musiikki peittyy) vain itseksemme yhdessä.

Musiikki, olet ihan parasta.

0 No tags Permalink