Tietoa mainostajalle ›

Hirviö sisälläni

4 No tags Permalink

En ole edes oikeastaan varma, haluanko kirjoittaa tästä. Tai uskallanko. Toisaalta se voisi olla jollekin muulle samassa suossa rämpivälle avuksi, ehkä saisin jopa kanssakärsijöitä. Katsotaan.

Vaikka moni minut tunteva niin luuleekin, en oikeastaan ole kovin helposti suuttuvaa sorttia. Ärsyynnyn helposti, ja saatan kyllä siitä tiuskaista, mutta en helpolla oikeasti suutu. Kun suutun, alan itkeä ja olen hiljaa. Väittäisin ettei teistä kovin moni ole minua aidosti vihaisena siis nähnyt. Kovasanainen puhetapani vain antaa ymmärtää toisin. Kuitenkin jossain syvällä veressäni virtaa aikamoinen temperamentti. Perheeni tämän tietää ja aviomies-raukkani. Tuo temperamentti ei ole eduksi univelan aikana kohdattujen vastoinkäymisten hetkellä. Yllättäen niitä vastoinkäymisiä riittää tässä elämäntilanteessa.

Siksi voin ymmärtää seuraavan, mutta en sitä hyväksy.

Minussa asuu hirviö.

Tänään oli ihan yhtä hyvä päivä kuin kaikki muutkin. Mietin vielä aamulla että onpas meillä hirveän paljon kaikkea kivaa taas tälle viikolle, viikonlopulle ja kuukaudelle – elämähän on tosi hyvällä mallilla. Ja niinhän se onkin. Kävimme Insinöörin kanssa Ykkösen tarhassa kehityskeskustelemassa (eli VaSu-keskustelussa, tästä myöhemmin lisää), ja jatkoin siitä ihan tavalliseen päivään lasten kanssa. Kotiin päiväunille jne. Ja kohtasin taas saman ongelman: vauva, joka ei nukahda. Kakkonen herää heti kun tullaan kotiin, aina. Laitan Ykkösen nukkumaan ja alan syöttää / kanniskella / hyssytellä / nukuttaa / rauhoitella Kakkosta. Näin nämä päiväuniajat, nk. ”äidin oma aika” 90% tapauksista menee. Tällä(kin) kertaa Kakkosen väsynyt itku herätti jossain vaiheessa Ykkösen. Tämä on ehkä kahden pienen lapsen arjessa haastavinta – ne herättää toinen toisensa ja kumpikin tarvitsisi sylin rauhoittuakseen. Astuin siis taas kerran siihen noidankehään, jossa lapsi pitäisi saada rauhoittumaan samalla kuin toinen itkee, vaikka koko itku johtuu siitä että se toinen itkee. 

Istuin keittiön lattialla ulvova ja rimpuileva (eli minua potkiva) Ykkönen sylissä ja yritin samalla hyssyttää sitterissä ulvovaa Kakkosta.  Sitten hirviö heräsi. Päässä risteili sata painokelvotonta ajatusta, joista kiroilu on pienin paha. Sellaisia lastensuojeluviranomaisia kiinnostavia ajatuksia. Koska viime yö ei ollut edellisiä kahdeksan viikon öitä parempi, on pinnani vähän lyhyempi kuin normaalisti. Joten lopulta hirviö sai hetkeksi minusta vallan. Hyppäytin jotenkin oudosti Ykköstä sylissäni ja karjaisin ”ole nyt hiljaa”. Hetken tauon jälkeen itku jatkui edellistä pahempana, tietenkin. Itkisin minäkin, jos oma äiti pelottaa.

Seuraa mieletön morkkis. Ennen lapsia en tiennyt tätä, mutta pahin omatunto ikinä tulee siitä, että satuttaa (vahingossa) lastaan tai aiheuttaa hänelle pelkoa. Nyt aiheutin pelkoa satuttamisesta tahallaan. Lopulta itkimme taas siis kaikki. Minä anteeksi pyydellen ja traumatisoituneena, Ykkönen edelleen keskeytyneitä päiväuniaan ja Kakkonen väsymystään. Kahden pienimmän itku loppui kun uni vihdoin tuli ja ruokaa saatiin eteen. Minun ei.

Ehkä kaikki äidit sanoo jossain vaiheessa vauva-arkea: ”tekisi mieli heittää vauva ikkunasta ulos, yleensä ”vitsinä” tai fiilistään korostaakseen. Mutta ajatteleeko kukaan muu niin oikeasti? Käsitteleekö muut äidit joskus lastaan liian kovakouraisesti? Tiuskaisee tai karjaisee sille?

Ja kun se ”syy” oli taas jotain niin pientä. Yksi vaivainen vähän ohi mennyt päiväunihetki. Kaksi pientä itkevää lasta, kummallakin väsymys jota eivät itse osaa selättää. Miten epäreilua, että se ainoa henkilö, joka osaisi auttaa, onkin siitä vihainen. Ja miten säälittävää, että näin hyvällä arjella ja kohtuullisilla yöunilla, sitä vaipuu jo tällaiseen? Hyvänen aika, muut pärjää vaikeasti sairaiden lasten kanssa, tai kaksosten. Tai koliikkivauvojen. Tai kaiken edellämainitun kanssa. Minulla on kaksi ihanaa ja kohtuullisen helppoa tapausta, miten voin olla näin hajalla näin helposti?

Kuinka voimakas hirviöni on, mihin se pystyy? Mitä jos. Mitä jos jonain päivänä, oikeasti. Pystynkin siihen. Pelottaa niin perkeleesti, koska noina hetkinä tuntuu etten hallitse itseäni. Se uupumuksen, epäreiluuden, avuttomuuden, epävarmuuden ja taidottomuuden tunne joka minut silloin valtaa, on niin voimakas että se vie järjen mennessään. Millä voimalla se musta pilvi puhalletaan pois niin ettei lasten tarvitse ikinä ikinä ikinä ikinä nähdä tätä hirviötä?

4 No tags Permalink
4 Comments
  • Teraskaesi
    elokuu 26, 2016

    Olen kuusi-vuotiaan isä. En muista että montaakaan kertaa olisi lapseni äiti yhdessä ollessamme suutahtanut lapselle mutta itselläni on noita oloja ollut. minä päätin jo ensimmäisten yövalvomisten aikaan että toista kersaa ei minulle tule. Se onkin yksi syy, miksi silloinen eukkoni pakotti tekemään vasektomian ja mielensä muutettuaan potki pellolle (nyt jälkeenpäin miettien olisin kyllä suostunut siihen toiseen ja kolmanteen jos exä olisi osannut pitää huolta parisuhteesta ja vastata tarpeisiini ja tienata), ja nyt liitosta erotettuna en kelpaa enää kenellekään, koska kaikki naiset haluavat lapsia. Mutta minä haluan kiittää kaikkia äitejä ja isiä, jotka ovat avautuneet näistä tunnoista. Itselläni sellaisia on vieläkin joskus vaikka lapsi on jo eskari-ikäinen. Ei se kitinä lopu ennen kuin lapsen saa pois kotoa. Täytyy vaan nauttia niistä hyvistä hetkistä. Olen tullut siihen tulokseen että itselläni ja monilla muilla se 2-3 lapsen perhe on peritty kotoa. "koska minullakin oli sisaruksia.." Ajattelen itse niin, että haluanko elämästäni vaikeampaa vai helpompaa. No tietenkin helpompaa. Siksi ei enempäälapsia, ei omia eikä muiden. Oma poikani on hienointa elämässäni, ja hän ei tarvitse täydennystä. Haluan osoittaa hänelle jakamattoman huomioni. Mutta varsin normaalia ovat nuo ajatukset, että olisi kiva vaan lähteä asunnosta pois tai tukkia lapsen suu sukalla. Vuosien saatossa onneksi oppii keinot, joilla omia ajatuksiaan pystyy noissa tilanteissa hallitsemaan. Pienen lapsen kanssa se on toki mahdotonta, koska lapsella saattaa ihan oikeasti olla hätä, kun se rääkyy.

  • Valeäiti
    elokuu 27, 2016

    Kiitos paljon kommentistasi, isien ääni onkin täällä ihan liian vähällä kuuluvuudella! Musta on hienoa että olet huomannut ja tunnustanut, ettei useampi lapsi toimisi sinulle. Uskon että aika monelle yksi olisi parempi luku kuin kaksi tai kolme…

    Toivottavasti vastaasi kävelee vielä nainen joka osaa arvostaa kaikkea sinussa 🙂

  • Anonyymi
    marraskuu 21, 2016

    Löysin tämän kirjoituksen kun etsin netistä että olenko epänormaali ja hullu. Ihanaa huomata että kohtalontovereita on. Lapseni on ollut monen muun lapseen verrattuna normaali, jossain määrin jopa ihanteellinen. Nyt kuitenkin lähestyessä yhden vuoden ikää lapsi on oppinut vetämään itkupotkuraivareita (siis fuuuuck onko lapsi perimässä äidin tempperamentin!), sitten on hampaita alkanut putkahtelemaan melkein kerran viikossa (ehkä hieman liiottelun makua) ja korvatulehdus. Tämän myötä itkua ja huutoa on siis riittänyt joka päivä jo kuukausi tolkulla. Nykyään myös päiväunille saaminen on niin vaikeaa että meinaa järki lähteä. Tänään mm päiväunille käyminen päättyi siihen että lapsi vetää itkupotkuraivarit, raapii äitiä ja vaikka kuinka yritän pysyä rentona niin lopulta napsahtaa ja huudan älä raavi äitiä ja miten susta on tullut noin vaikea. Ja sen jälkeen kylven huonossa omatunnossa. Mun pitäisi olla kiitollinen ja olenkin vaikka nykyään kerran päivässä keittää. Useasti mietin että jätän lapsen tuohon vaan huutamaan ja painun ovesta ulos. Sitten mietin että kylläpäs oon paska äiti kun edes moista ajattelen, muilla voi olla asiat paljon huonommin. Mutta niin se unenpuute vaan nakertaa järkevän ajattelun pois mielestä. Nyt vaan tuntuu että joka päivä on vaikeaa minulle, mutta yritän ajatella että tämä on vaan vaihe. Mietin myös että ehkä minun ei ollut tarkoitettu lisääntyvän enkä varmaan yhtä enempää tee. Koen että olen epäonnistut äitinä. Mutta hieman asiaa helpottaa se ettei ole yksin tässä enkä ole hullu. Kohta on töihin paluu, joka on todennäköisesti minun pelastus vaikka jännittää mitä siitä tulee kun vieläkin herätään yöllä jopa neljästi.

  • Anonyymi
    tammikuu 4, 2017

    Meillä oli esikoisella hyvin vaikea uhma aikavälillä 2,5-3,5 vuotta.. Niin vaikea, että harkitsin vieväni hänet tutkimuksiin. Välillä ajatuksiini tuli että jos lapseni on paha, hirviö jne. Ihan hirveää ja nyt uhman helpotettuakin vielä joskus itken kun ajattelen mitä kauheuksia olen lapsestani ajatellut. On varmasti inhimillistäkin tuo ajatteluni, vasta nyt tajuan miten väsynyt olin. Olin todella uupunut kun lapseni aamusta iltaan löi minua, satutti pikkusiskoaan ja riehui kaikin tavoin. Välillä oli vain pakko mennä toiseen huoneeseen yksin itkemään. Liian usein korotin ääntä ja sanoin pahasti. Sanoin joskus jopa suoraan lapselleni että miten susta on tullut noin hirviö.. Saatoin ottaa raivostuessani kädestä kiinni ja kiskoa huoneeseensa. Olimme noidan kehässä, lapseni kiukkusi, minä väsyin.. minä väsyin, huusin ja lapseni kiukkusi enemmän. Tempperamenttinen isä ei auttanut asiaa yhtään.

    Joten, miten päästä näistä syyllisyyden tunteista eroon? Lapsen uhma on helpottanut ja lyömisen sijasta hän antaa kovasti haleja ja pusuja. Joka päivä kerrotaan miten rakastetaan. Lapsesta ei siis ole millään lailla nähtävissä enää millainen hän uhmaikäisenä oli, joten voinko antaa oman pahuuteni itselleni anteeksi?