Siskoni on minua viisi vuotta vanhempi, veli kolme. Luontaisena seurauksena minulta on riistetty kaikki lapsuuden viattomuus pari vuotta etuajassa. Olen katsonut Silkkiä&Luoteja (Lorenzo!) aaaaaivan liian nuorena salaa takkahuoneessa, vetänyt siideriä hävyttömässä iässä ja joulupukista minulle on kerrottu likainen totuus varmaan reilusti alle kouluiän. En muista koko jannusta oikein mitään muuta kuin sen hetken kun tunsin itseni tosi tyhmäksi. Kun opin että olen uskonut johonkin hölmöön, mihin muut ei vuosiin olleet uskoneet.
Muistan tasan yhden joulun, jolloin joulupukki (Naapurin Masa? Serkkujen isä?) kävi kylässä. Siinä se istui, siskon ja veljen huoneen edessä, ja yritti saada minua syliinsä istumaan. Pah, sanoin minä ja pakenin äitini jalkojen turvaan. Sain siltä muistaakseni jonkun valkoisen koiran. Ei lohduttanut. Kammottavan pelottava tyyppi, johon ei saanut edes uskoa. Varmaan siksikin mietin tässä taannoin, mitä tehdä tämän asian suhteen omien lapsien kanssa, ja päädyin naruttamaan niitä tonttuineen kaikkineen.
Tänä vuonna meidän joulu oli vähän aikaisin reissujen takia. Kokoonnuimme jo nyt lauantaina vanhempieni kotiin. Katselin yli kolmekymmentä vuotta vanhoja käpykoristeita, jonkun meistä tekemää karseaa pahvitonttua, niitä samoja Julia-karkkeja ja kuusenkoristeita ja mietin, että olenkohan ihan hullu. Että traumatisoin lapseni ihan tietoisesti.
Varttia ennen h-hetkeä aloin vähän lämmitellä. Että mitäs jos se joulupukki tuleekin tänne? Oletteko nähneet ikkunasta yhtään tonttua? Alle minuutissa oli ikkunat klähmätty kahdeksan pienen käpälän voimin. ”Mä näin tontun!” ”Tuolla menee poro!”. Kummasti jopa se Serkkupoika, joka mukamas jo tietää asioiden oikean laidan, oli juonessa mukana.
Yhtäkkiä pihalla vilahti ihan oikeasti punainen nuttu. Sydän hyppäsi kurkkuun, minulla. Lapset sinkosi etuovelle niin kuin siellä olisi jaossa ilmaista karkkia ilmapallojen sisällä. Siellä ne väijyi, paskahalvauksen partaalla, mutta niin täpinöissä että glittersukkikset tärisi.
Alakerrasta alkoi kuulu mutinaa. Voimistuvaa juttelua, tuttujen lasten nimien huutelua. Apua, kuka tuolla on, omassa päässä käväisi ennen kuin tajusin jutun juonen. Sieltä se ihan oikeasti tuli, partoineen kaikkineen, huopatossut hiljaa natisevassa portaikossa tömisten, punainen nuttu vuoden ensimmäistä keikkaa varten puhtaaksi pestynä. Jutteli meidän lasten kuulumisia niin kuin tietäisi niistä ihan kaiken.
Ja voi kuulkaa, kyllä nämä oli parhaat sata euroa vähään aikaan. Puoli tuntia se siinä istui, sen saman huoneen edessä kuin 27 vuotta sitten. Kyseli, miten Kakkosen jalka jaksaa nyt kipsin jälkeen ja mihin se Ykkönen olikaan lähdössä matkalle. Sillä aikaa kun minun kynteni porautuivat sohvan käsinojaan, nämä pienet silkohapset seisoivat ryhdikkäästi pukin vieressä, lauloivat sille useita joululaluja (ja vähän Robinia), vastailivat reippaasti kysymyksiin ja hakivat ne tuhat lahjaansa ihan itse. Yksi jopa meni syliin. Ja Ugi myös.
Kaiken sen hässäkän, tavarakiiman ja jännityksen keskeltä Ykköselle taisi syntyä aika paljon äitinsä muistikuvia vahvempia jälkiä. Se kyseli vielä kotona että miten se Pukki sitten meille pääsee, kun meillä ei ole takkaa. Kä-sit-tä-mät-tö-män siistiä oli myöskin se, että Pukki oli tiennyt että hänen oma huulipunansa (=huulirasva, toim huom) oli rikki ja toi uuden tilalle. Entä miten se mahtoikaan tietää meistä niin paljon? Minä hyrisin onnesta tyytyväisenä. Että tälläista se varmaan oli. Niille isommille.
Täytyy vielä mainita, että toki Kakkonenkin oli aika otettu, mutta hänelle tässä joulussa oli vielä yksi Pukkiakin kirkkaampi tähti. Robin.
Ja ihan oma mankka, josta ”nimenilaiset” voi kuunnella vaikka viisi kertaa peräkkäin, kunnes on oman esityksen aika.
Tämä tehdään muuten uusiksi vielä monta kertaa. Minkähän ikäiselle on jo pakko kertoa totuus?