Tietoa mainostajalle ›

Kasvavan kurjuuden käyrä

0 No tags Permalink

Eksyin taas blogimaailmaan erään päiväunihetken aikana. Päädyin selailemaan Täti-ihmisen arkistoja, joista löytyi tämä)kin) mielenkiintoinen keskustelu: äitiydessä pakollinen kurjuuden maksimointi. Kaikki pitää aina olla niin helvetin vaikeaa, tai jos ei ole niin odotahan vaan kun…

Huomasin tämän jo Ykköstä odottaessani. Kanssamahakkaat tai jo kerran sen tehneet kysyi miten menee, tarkoittaen ”listaahan vaivasi, kiitos”*. Jos vastasin että tosi hyvä olo, ihanaa kun mahaa alkaa tulla ja potkut tuntua, sain vakiovastauksena ”kyllä siihen mahaan kuule ehtii vielä kyllästyä ja ne potkutkin alkaa olla aika kipeitä”. (Nyt voin sanoa kaksi kertaa viisaampana, että väärässä olitte. Olen kummassakin raskaudessa tykännyt sekä metrimahasta että kung-fu-potkuista ihan loppumetreille saakka. Mulla on niitä ikävä.) Raskauksien jälkeen alkaa aina ”odotahan vaan kun tulee hampaita / kääntyminen / käveleminen / you-name-it. Ja lopulta ikuinen valttikortti ”kyllähän se vielä yhden kanssa menee, mutta…” Ilmeisesti meillä suomalaisilla on olemassa kurjuuden vakio. Jos jokin menee hetkellisesti hyvin, se korvaa kohta kahta kauheampi kurjuus.

Kaatuminen on kurjaa. Toisille.

Noniin, nyt te viisastelette siellä että no mitäs se tämä blogi sitten on, jollei juurikin tuota kurjuutta ja siitä valittamista? Totta turisette. Mutta antaakahan kun käännän takkini hetkeksi. Ensinnäkin, Täti-ihmisen postauksen ja siihen tulleiden kommentien joukossa piilee se salainen viisaus: jollet kärsi, et ole hyvä äiti. Äitiys (ja joo vanhemmuus mutta ennen kaikkea äitiys) tulee olla kärsimystä, tai et ole äiti ollenkaan. Äiti on uhrautuja ja mitä enemmän uhrautuu kestovaippojen, perhepetien, imetyksen ja muun muodossa, sitä suurempi äiti. Ja jos jokin meneekin helposti, kohta tulee kauheampaa, koska sellaista se äitiys on.

Ja sitten jotkut kirjoittelee blogeja, joissa ne kauhistelee näitä kamalia asioita ja on niin ylpeitä omasta ulosannistaan kun kerrankin joku uskaltaa sanoa ääneen että äitiys on vaikeaa (huomaa itseironia). Onia osui niin oikeaan kommentissaan, kun totesi että itseasiassa sitä harva uskaltaa sanoa ääneen, että on mielestään hyvä äiti. Niin totta! Aina jos noin tekisikin mieli sanoa tai ajatella, sen on tultava muodossa hyvä äiti, mutta… tai hyvä äiti, vaikka…. Tässä teille siis yksi tunnustus: olen mielestäni hyvä äiti. Ei siihen mitään lisättävää.

Pettymyksen harjoittelua

Olen siis hyvä äiti, eli kärsin. Minulla on lisäksi yksi teoria tästä kasvavan kärsimyksen kaavasta: se on totta. Vauvojen kasvaessa tai jopa lisääntyessä ongelmatilanteetkin todella kasvaa tai lisääntyy. Ja koska elämä on vaiheittaista, helppoa vaihetta usein seuraa vaikea vaihe. Mutta niinhän se pitääkin mennä. Silloin saamme tilaisuuden oppia ja kasvaa uusiin tilanteisiimme, rauhoittuen välissä seesteisesti. Eihän siitä mitään tulisi, että heti lapsen synnyttyä niitä olisikin yhtäkkiä kaksi, toisella uhma ja toisella koliikki. Hieman epämotivoivaa jatkaa silloin tässä työssä, sanoisin. Siksi aloitamme 1-tason vaikeuksista (se itkee aika paljon ennen syöttöä), siirtyäksemme 10-tason vaikeuksiin (lapseni on joutunut nuorisovankilaan) alempien tasojen kautta (väkivaltainen uhmakohtaus kaupassa, kakkaa jokapaikassa ja vaipat loppu).

Kärsimyksen ilmituontia

(Melkein) Kaikkeen kasvaa. Rakas ystäväni menetti juuri läheisensä. Vaikkakin murheen kutistama, hän osasi löytää tilanteesta suuren viisauden: me kasvamme menetyksiin ja pettymyksiin koko elämämme, vauva-ajasta alkaen. Mitäpä muutakaan se uhma on, kuin menetykseen ja pettymykseen tottumista. Samoin kipuilumme teini-iästä aikuistumiseen: Kuinka pahalta tuntuukaan ensimmäisen rakkauden loppuminen, tai opiskelupaikatta jääminen. Miten hirveästi sairaudet meitä koettelevat, miten vaikeaa seurata sivusta läheisten kärsimistä. Kipu kasvaa vähitellen, ja tässä kolmekympin kriisissä alamme lähestyä elämän vaikeimpia hetkiä – avioerot, vanhempien menetys, työpaikkojen menetys.  Joihinkin kipuihin ei voi eikä pidä tottua koskaan, mutta niihin ”tavallisimpiin” me harjoittelemme jo pienestä pitäen. Edelleenkin olen siis sitä mieltä, että valittaminen on ok. Se kuuluu tähän harjoitteluun.

Ensimmäisten vuosien treenit.
Kuva Kottarainen.
   

Joten hyvät äidit ja isät: Antaa sen pudonneen legon harmittaa, antaa sen itkevän vauvan ärsyttää. Ollaan sitten vähän vahvempia (ja parempia) kun elämään osuu niitä isoja epäreiluuksia. Siinä sivussa olemme hyviä äitejä ja hyviä lapsia, elämän koulimia.

Ja sitten välillä voidaan juhlia.

*Tiedän syyllistyväni itse säännöllisesti samaan, mutta tarkoitusperäni ovat puhtaan empaattiset. Koska onhan se loppuraskaus aika pirun raskasta, vaikka olo ”hyvä” olisikin. Huomaatte tämän kyllä kohta kun vauvanne syntyvät. Yhtäkkiä se jalka nouseekin noin vaan ja kumartaminen on kivaa.  

0 No tags Permalink

Comments are closed.