Tietoa mainostajalle ›

Tekeekö vanhemmuus meistä parempia ihmisiä?

17 Permalink

”Joskus minusta tuntuu, että lapseni kasvattaa minua enemmän kuin minä häntä” – Mikä tahansa naistenlehti missä päin maailmaa tahansa. 

Kasvattaako vanhemmuus tosiaan ihmistä?

Joskus sitä itsekin erehtyy lausumaan jotain ylhäistä siitä, kuinka vanhemmuus kasvattaa ja tekee paremmaksi työntekijäksi ja lässyn lässyn lää. Mutta jos nyt ihan arjen tasolla katsellaan niin en minä nyt sanoisi lasten myötä kypsemmäksi tulleeni. Lähinnä olen lapsellisempi kuin koskaan; kiukuttelen pienestä, vetäydyn mököttämään ja itken väsymyksestä.

En ainakaan muista DINK-suhteessa uhkailleeni että no ei mennä sit ulos ollenkaan jos et kerran halua pukea. Hyvin vähän muistan myöskään kahmineeni karkkia kaksin käsin kaapin suojassa muiden näkemättä.

Olihan elämä toki erilaista ennen lapsia. Niinä vuosina kun nukuin, päätin omat WC-aikatauluni ja söin milloin halusin minulla oli energiaa ja varaa olla joustava. Silloin jaksoin ehkä hengittää syvempään ennen kuin rakentavasti vastasin toisen kommenttiin. Oli aikaa ja tahtoa pohtia analyyttisesti, kuinka olemme päätyneet nyt tähän umpikujaan ja miten siitä päästäisiin pois. Oli kiinnostusta keskutella metatasolla yhteiskunnan ongelmista.

No hyvä on, ei ollut, mutta olisi saattanut olla jos minulla olisi ollut seitsemän vuotta aikaa ja intoa kehittää itseäni ihmisenä!

Ainoa mahdollinen hyve jota personaani on vanhemmuuden myötä karttunut on ehdottomuuden kariseminen ja mustavalkoisuuden muuttuminen muutamaksi muuksikin väriksi, sama ilmiö josta Satu juuri kirjoitti. Kun lapseksi on sattunut aivan eri temperamentilla varustettu yksilö, on pakko nähdä asiat toistenkin näkökulmasta. Ja kun huomaa olevansa täysin avuton, epävarma ja hirveän usein väärässä, ei se oma varmuus mielipiteistä vain enää pysy yhtä tiukkana.

En kuitenkaan ole kärsivällisempi, lempeämpi, viisaampi, rauhallisempi, rennompi tai ylipäätään parempi ihminen. Kaikkea muuta. En jaksa kuunnella turhaa urputusta, loputonta pohdintaa epäoleellisista tai osallistua kissanristiäisiin jotka eivät minua kiinnosta.

Vaikka naistenlehtien jutuista voisi toisin käsittää, vanhemmaksi tullessaan sitä ei automaattisesti maaretkallioidu ja ala juoda vihersmoothieta, kierrättää muovia ja hoivata empaattisesti kaikkia eläviä olentoja. Sitä saattaa vanhempanakin olla paikoitellen itsekeskeinen mulkku joka syö liikaa sipsejä.

Ainoat oikeat asiat, jota vanhemmuus on minussa muuttanut ovat nämä:

Elän läävässä. Olen sisäisesti siisti ihminen, jopa nipo. Kotini ei siltä näytä, sillä samassa taloudessa elää kolme dinosaurusta, joiden hännät heittävät kamaa lattialle ja rapaa seiniin.

Vuodenajat ovat muuttuneet: Kevään ja kesän (SS! AW!) lisäksi elämääni on tullut HV-kausi. Tällä joskus välikaudeksikin kutsutulla kaudella naulakossa on yhtä aikaa kaikki talouden ulkovaatteet, joista puolet on märkää hiekkaa ja toinen puoli jäänyt yhtäkkiä liian pieneksi.

Saan itseni lähtövalmiiksi viidessä minuutissa. Pakollinen selviytymiskeino jolla kompensoidaan sitä että vastaava toimitus lapsille kestää noin tunnin.

Edelliseen liittyen, standardini siisteydestä ulkonäönkin suhteen ovat massiivisesti laskeneet. Kuivashampoo on tullut elämääni vakiovieraaksi. Suihkun voi korvata wet wipellä ja dödöllä. Huulipuna voittaa mustat silmänaluset. Tahra mekossa ei tunnu missään, mutta jos se on ihmisen eritettä on syytä tarkistaa ensin ettei se haise miltään.

Olen aina myöhässä. Olin ennen aina ajoissa, sitten löysin maagisen aikakapselin, jossa voin väittää myöhästyneeni lasten takia ja kukaan ei valita. Sain elämääni monta hyvää minuuttia lisää!

En ole enää aamuvirkku. Oikeastaan, en ole enää virkku mihinkään kellonaikaan. Lapset eivät minua enää valvota mutta kaipuu rauhallisiin hetkiin saa aina venyttämään iltaa liian pitkälle ja aamusta tulee sitä myöten kankea.

Laukustani löytyy todennäköisemmin pieniä kiviä kuin meikkejä.

Ryyppään vähemmän ja urheilen enemmän. Tämä taitaa liittyä ikäänkin, mutta kyllä ne meillä elävät ihmisherätyskellotkin tähän vaikuttavat. Pakko pysyä kunnossa. Sitäpaitsi, urheilu on aina hyväksyttävä syy lähteä himasta hetkeksi pois!

Juon tosin aina viiniä kun voin. Lasi päivässä pitää uhmaraivon loitolla!

Olen oppinut hirvittävästi asioita, joita ilman olisin hyvin voinut elää: Suppo, kihomato, täi, märkärupi, napatynkä, eskariuhma, välikausihaalari (HV-haalari), seisomalauta, rintakumi, jälkivuoto, vauvarokko, synnytysmasennus, mitä näitä nyt on.

Sanavarastooni on karttunut aivan mielettömiä uussanoja! Ylieilen, tuoksuttaminen, jalkojen ranteet ja äitiettä ovat tämän hetken lempparit.

En enää tarvitsisi rintaliivejä mutta käytän niitä menneiden aikojen muistoksi.

Spotify-tilini on pilalla sillä se ehdottaa minulle lähinnä Robinia, Mikael Gabrielia ja Ipanapaa.

Listaa katsoessa saattaa ihan tulla mieleen että olen ehkä laiskempi ja itsekkäämpi kuin ennen. Hups.

Toisaalta, ennen en olisi vapaaehtoisesti siivonnut toisen ihmisen oksennusta keskellä yötä, keksinyt sitten rentouttavaa unilaulua siihen päälle ja nukahtanut rakas kaveri kainalossa. Ihan hyvä vaihtokauppa.

JAA
17 Permalink
17 Comments
  • pilami
    tammikuu 21, 2018

    No näinpä. Musta tuntuu että ilman lapsia mulla olisi parempi kuva itsestäni: tuskin olisin joutunut kohtaamaan omaa vajavaisuuttani, kärsimättömyyttäni ja muutenkin luonteeni huonoja puolia samalla intensiteetillä lapsettomana. Joskus kuulee sanottavan että perheelliset tekee työnsä tehokkaammin kun kotiin on vaan pakko lähteä tietyllä kellonajalla. Enpä tiedä tästäkään. Kun iltapäivällä koululainen soittaa viiden minuutin välein tai keskellä päivää pitää ravata neuvolassa, on se työntekoon keskittyminen aika rikkonaista välillä. Tai kun pitää vaania sitä kellonlyömää jolloin alkaa harrastuksiin ilmoittautuminen. Vaan toisaalta, tästä huolimatta hommat hoituu, kai se on sit sitä tehokkuutta. 😉

    • Valeäiti
      tammikuu 21, 2018

      Toi onkin ehkä se ainoa kasvattava asia; kun on pakko kohdata oma vajavaisuutensa (esimerkiksi joka tunti) niin sitä ehkä on sitten hieman vähemmän mustavalkoinen ja vähän enemmän armollinen. Ehkä. Mutta käytös sen kuin huononee 😀

  • Tiina
    tammikuu 21, 2018

    Vanhemmuus kasvattaa univelkaa ja siten myös silmäpusseja. Ja toki myös vatsaa, koska ei kykenejaksapysty liikkua niin paljon kuin tarttis ja suklaa on ainut mikä estää laskeutumasta täysin lasten uhmakiukun tasolle. Ja tosiaan olen joutunut näkemään itsestäni puolia, jotka ois ehkä voinut pysyä piilossa. Mut on nuo rakkaita pieniä tuholaisia <3

    • Valeäiti
      tammikuu 21, 2018

      Myönnän, silmäpussit ja rypyt ovat kasvaneet 😂😂

  • Riikkinen
    tammikuu 21, 2018

    Allekirjoitan kaiken, paitsi kyllä urheilenkin vähemmän kuin ennen. Damn it!

    • Valeäiti
      tammikuu 21, 2018

      Suosittelen lämpimästi! Auttaa moneen!

  • Ruuhkamutsi
    tammikuu 21, 2018

    Mäkin olen nykyään aina myöhässä, ja en todellakaan ole enää aamuvirkku. Illalla on palkko mennä ajoissa nukkumaan, jotta aamulla ei muka väsyttäisi. Vanhemmuuden myötä huolehdin entistä vähemmän ulkonäöstäni, koska no on paljon muutakin tekemistä ja mietittävää. Paitsi tänään tilasin eräiden bloggareiden innoittamana meikkejä biodellyltä. Jos vaikka saisi nämä silmäpussit piiloon niillä kehutuilla tuotteilla… urheilua yritän harrastaa edelleen, muuten pää hajoaa. Mutta nyt nukkumaan jottei silmäpussit kasva enempää,ja aamulla riittää vain kaksi kuppia kahvia (ennen vanhemmuutta en muuten juonut kahvia..)

    • Valeäiti
      tammikuu 23, 2018

      Niin munkin pitäisi mutta en osaa / voi / halua mennä ajoissa nukkumaan! Nytkin täällä nakutan blogihommia (rakkaudesta lajiin ;)) Ja raksajuttuja ja ties mitä ja kello on jo yli kymmenen. Väsytti jo tunti sitten kuin pientä oravaa 😀

  • Mirkka Lappalainen
    tammikuu 22, 2018

    Sä oot niin huippu! Monesti käkätän ääneen lukiessani sun blogia, osuu ja uppoaa niin täysin, kirjoitat ihanan rehellisesti kaikesta, kipeistäkin asioista – arvostan tyyliäsi joka välillä repii avohaavoille, kauniilla tavalla. Viimeisin repeily tuo ”maaritkallioidu” – juuri kun olin ostanut Inhimillisiä kohtaamisia, aloitettuani seksuaalineuvojakoulutuksen – ajatuksenani tulla ”oman elämäni maaretkallioksi”😂

    • Valeäiti
      tammikuu 23, 2018

      No ite oot huippu, kiitos! 🙂 En kestä että ole maaretkallioitumassa jo – miten tarkkoja nämä mun ennustukset välillä onkaan 😀 😀

  • Kolmen äiti
    tammikuu 23, 2018

    Tämä oli loistava!
    Mä aloin juoda kahvia vasta kolmannen lapsen kohdalla, kun en vaan muuten enää pysynyt hereillä. Aika hauska elää kahvitonta elämää 35 vuotta ja nyt menee monta valtavaa kuppia päivässä. Luulen kyllä, että nykyisin kahvikuppi on mulle enemmän hengähdystauko (holgerimaisesti ”minä juon nyt kahvia” =ei saa häiritä) kuin juotava.
    Pinna on minullakin lyhentynyt, kaukana ovat lehmänhermoiset ajat. Multitaskaus on ehkä entisestään parantunut.
    Positiivisena juttuna olen oppinut kehumaan toisten lapsia tai ylipäätään sanomaan jotain kivaa muiden muksuista vaikkei hyvin tunnettaisikaan.

    • Valeäiti
      tammikuu 23, 2018

      Siis KYLLÄ: ”minä juon nyt kahvia”, niin paras! Pinna on nykyään aivan käsittämättömän lyhyt, myös aikuisten kanssa! Ei vaan jaksa vääntää turhasta. Hommat hoitoon ja eteenpäin, ki-toos!

      Allekirjoitan myös ton positiivisen jutun! Samoin olen enemmän muiden apuana musta nyt kuin ennen..

  • Jenna
    tammikuu 23, 2018

    Ajanhallinta ja tehokkuus on arjessa kyllä huippuluokkaa, mutta kun olen hetken yksin, jään totaalisesti haaveilemaan elämästä ja tuntuu, etten saa mitään aikaan. Olen siis antanut itselleni luvan tehottomaan lorvailuun aina silloin tällöin, vaikka siitä huono omatunto meinaa tullakin. Ennen en koskaan myöhästellyt, mutta lapsen myötä sitä on tullut tehtyä. Positiivisena juttuna olen kuitenkin huomannut, että minusta on tullut lempeämpi ja löydän pienistäkin asioista positiivista. Tää sun blogi on kyllä mainio!

    • Valeäiti
      tammikuu 23, 2018

      Oh mä niin haluaisin osata lorvailla myös! Omatunto antaisi todellakin periksi mutta ikuinen to do lista jotenkin ei. Tuntuu että kaikki luppoajat pitää hyödyntää koska jostain tulee kohta taas kamala kiire ja sitä pitäisi yrittää ennakkoon kitkeä. Tyhmää, tiedän 😀

      Kiitos ihanasta kommentista! <3

  • Kr
    tammikuu 23, 2018

    Mulla ei toistaiseksi ole lapsia, mutta kun kolmenkympin paremmalle puolelle on päästy jo joitain vuosia sitten, niin melkein kaikilla muilla lähipiirissä kyllä on.

    Oon pannut merkille, että joskus lapselliset ihmiset tuppaa ajattelemaan, että ilman lapsia he olis niitä samoja ihmisiä kuin olivat vaikka 5 vuotta sitten ennen lasten syntymää. Tai vähintäänkin kuvitellaan, että melko varmasti tiedetään millaista oma elämä ja omat ajatukset olisi ilman lapsia, kun taas sitten lapseton ihminen ei jotenkin muka voi mitenkään ymmärtää että miten asiat lasten myötä muuttuu.

    Toki siis näinkin voi olla, ja kaikki riippuu yksilöistäkin. Mutta ehkä lähempänä totuutta kuitenkin on se, että kukaan ei ole tänään ihan samanlainen kuin joskus vuosia aiemmin, ja voi olla aika vaikea hahmottaa että minkälainen sitten olisi, jos joku juttu olisi silloin vuosia sitten mennyt toisin.

    Et monien ihmisten kohdalla voisi yhtä hyvin puhua siitä, miten on ylipäätään kasvanut ikävuosina 29-34 kuin siitä, kuinka paljon just oma lapsi on kasvattanut.

    • Valeäiti
      tammikuu 23, 2018

      Eiku juuri näin – näiden seitsemän vuoden aikana olisin aaaaivan varmasti kasvanut enemmän (tai ainakin fiksummissa asioissa) kuin nyt. Saattaisin olla sivistynyt, kärsivällinen tai vaikka hyvässä kunnossa 😀 Et kyllä se on ihme puhetta että vanhemmuus jotenkin automaattisesti ihmistä parantaisi, en tosin tiedä väittääkö kukaan ihan niin suoraankaan.

      Itse ainakin tiedän että olen aivan yhtä dorka ellen pahempikin kuin ennen 😀

  • Anna
    tammikuu 30, 2018

    Aamen, allekirjoitan aivan kaiken!
    Vanhemmuuden myötä olen totisesti löytänyt itsestäni paljon uusia huonoja puolia (huoh!). Joka kerta aina toivon, että ensi kerralla hermo pitää ja maaretkallioidun 😀

    Rakkaat muruseni ärsyttävät välillä niin, että savu nousee korvista. Uhmataistelun jälkeen miss tyylitietoinen kuitenkin kaipaa äidin syliin lohdutettavaksi ja mister I’m the boss kapsahtaa kaulaan ja haluaa pusuhalin!
    Ole siinä sitten rakentava ja mustavalkoinen…