”Joskus minusta tuntuu, että lapseni kasvattaa minua enemmän kuin minä häntä” – Mikä tahansa naistenlehti missä päin maailmaa tahansa.
Kasvattaako vanhemmuus tosiaan ihmistä?
Joskus sitä itsekin erehtyy lausumaan jotain ylhäistä siitä, kuinka vanhemmuus kasvattaa ja tekee paremmaksi työntekijäksi ja lässyn lässyn lää. Mutta jos nyt ihan arjen tasolla katsellaan niin en minä nyt sanoisi lasten myötä kypsemmäksi tulleeni. Lähinnä olen lapsellisempi kuin koskaan; kiukuttelen pienestä, vetäydyn mököttämään ja itken väsymyksestä.
En ainakaan muista DINK-suhteessa uhkailleeni että no ei mennä sit ulos ollenkaan jos et kerran halua pukea. Hyvin vähän muistan myöskään kahmineeni karkkia kaksin käsin kaapin suojassa muiden näkemättä.
Olihan elämä toki erilaista ennen lapsia. Niinä vuosina kun nukuin, päätin omat WC-aikatauluni ja söin milloin halusin minulla oli energiaa ja varaa olla joustava. Silloin jaksoin ehkä hengittää syvempään ennen kuin rakentavasti vastasin toisen kommenttiin. Oli aikaa ja tahtoa pohtia analyyttisesti, kuinka olemme päätyneet nyt tähän umpikujaan ja miten siitä päästäisiin pois. Oli kiinnostusta keskutella metatasolla yhteiskunnan ongelmista.
No hyvä on, ei ollut, mutta olisi saattanut olla jos minulla olisi ollut seitsemän vuotta aikaa ja intoa kehittää itseäni ihmisenä!
Ainoa mahdollinen hyve jota personaani on vanhemmuuden myötä karttunut on ehdottomuuden kariseminen ja mustavalkoisuuden muuttuminen muutamaksi muuksikin väriksi, sama ilmiö josta Satu juuri kirjoitti. Kun lapseksi on sattunut aivan eri temperamentilla varustettu yksilö, on pakko nähdä asiat toistenkin näkökulmasta. Ja kun huomaa olevansa täysin avuton, epävarma ja hirveän usein väärässä, ei se oma varmuus mielipiteistä vain enää pysy yhtä tiukkana.
En kuitenkaan ole kärsivällisempi, lempeämpi, viisaampi, rauhallisempi, rennompi tai ylipäätään parempi ihminen. Kaikkea muuta. En jaksa kuunnella turhaa urputusta, loputonta pohdintaa epäoleellisista tai osallistua kissanristiäisiin jotka eivät minua kiinnosta.
Vaikka naistenlehtien jutuista voisi toisin käsittää, vanhemmaksi tullessaan sitä ei automaattisesti maaretkallioidu ja ala juoda vihersmoothieta, kierrättää muovia ja hoivata empaattisesti kaikkia eläviä olentoja. Sitä saattaa vanhempanakin olla paikoitellen itsekeskeinen mulkku joka syö liikaa sipsejä.
Ainoat oikeat asiat, jota vanhemmuus on minussa muuttanut ovat nämä:
Elän läävässä. Olen sisäisesti siisti ihminen, jopa nipo. Kotini ei siltä näytä, sillä samassa taloudessa elää kolme dinosaurusta, joiden hännät heittävät kamaa lattialle ja rapaa seiniin.
Vuodenajat ovat muuttuneet: Kevään ja kesän (SS! AW!) lisäksi elämääni on tullut HV-kausi. Tällä joskus välikaudeksikin kutsutulla kaudella naulakossa on yhtä aikaa kaikki talouden ulkovaatteet, joista puolet on märkää hiekkaa ja toinen puoli jäänyt yhtäkkiä liian pieneksi.
Saan itseni lähtövalmiiksi viidessä minuutissa. Pakollinen selviytymiskeino jolla kompensoidaan sitä että vastaava toimitus lapsille kestää noin tunnin.
Edelliseen liittyen, standardini siisteydestä ulkonäönkin suhteen ovat massiivisesti laskeneet. Kuivashampoo on tullut elämääni vakiovieraaksi. Suihkun voi korvata wet wipellä ja dödöllä. Huulipuna voittaa mustat silmänaluset. Tahra mekossa ei tunnu missään, mutta jos se on ihmisen eritettä on syytä tarkistaa ensin ettei se haise miltään.
Olen aina myöhässä. Olin ennen aina ajoissa, sitten löysin maagisen aikakapselin, jossa voin väittää myöhästyneeni lasten takia ja kukaan ei valita. Sain elämääni monta hyvää minuuttia lisää!
En ole enää aamuvirkku. Oikeastaan, en ole enää virkku mihinkään kellonaikaan. Lapset eivät minua enää valvota mutta kaipuu rauhallisiin hetkiin saa aina venyttämään iltaa liian pitkälle ja aamusta tulee sitä myöten kankea.
Laukustani löytyy todennäköisemmin pieniä kiviä kuin meikkejä.
Ryyppään vähemmän ja urheilen enemmän. Tämä taitaa liittyä ikäänkin, mutta kyllä ne meillä elävät ihmisherätyskellotkin tähän vaikuttavat. Pakko pysyä kunnossa. Sitäpaitsi, urheilu on aina hyväksyttävä syy lähteä himasta hetkeksi pois!
Juon tosin aina viiniä kun voin. Lasi päivässä pitää uhmaraivon loitolla!
Olen oppinut hirvittävästi asioita, joita ilman olisin hyvin voinut elää: Suppo, kihomato, täi, märkärupi, napatynkä, eskariuhma, välikausihaalari (HV-haalari), seisomalauta, rintakumi, jälkivuoto, vauvarokko, synnytysmasennus, mitä näitä nyt on.
Sanavarastooni on karttunut aivan mielettömiä uussanoja! Ylieilen, tuoksuttaminen, jalkojen ranteet ja äitiettä ovat tämän hetken lempparit.
En enää tarvitsisi rintaliivejä mutta käytän niitä menneiden aikojen muistoksi.
Spotify-tilini on pilalla sillä se ehdottaa minulle lähinnä Robinia, Mikael Gabrielia ja Ipanapaa.
—
Listaa katsoessa saattaa ihan tulla mieleen että olen ehkä laiskempi ja itsekkäämpi kuin ennen. Hups.
Toisaalta, ennen en olisi vapaaehtoisesti siivonnut toisen ihmisen oksennusta keskellä yötä, keksinyt sitten rentouttavaa unilaulua siihen päälle ja nukahtanut rakas kaveri kainalossa. Ihan hyvä vaihtokauppa.
