Mrs. Williams tässä hei

0 No tags Permalink

Olen 11, hätäisesti vielä mikään teinikään. Seison Helsingin jäähallissa ja tuijotan edessä näkyviä viittä kovin aikuisen oloista poikaa. Ne on niin ihania. Itseasiassa, tuskin minä mitään tuijotan, todennäköisemmin itken, kiljun ja laulan mukana. Take That!! TAKE THAT!!! IIIIIIII!!!!!

Olen tasan 20, ehkä neljännellä rivillä lavasta. Siellä se on, ihan sama mies kuin melkein kymmenen vuotta sitten. Ja minä muka aikuisena, muka kypsänä ja järkevänä, olen ihan yhtä lääpälläni kuin silloin viimeksikin. Nyt se niin katsoi juuri minua! Herranjumala se on hyvä livenä.

Kypsänä kolmekymppisenä, kahden tulevan teinifanin (ainakin yhden, veikkaan) äitinä otan jo rauhallisemmin. Matkustan oikein Tallinnaan oikeasta työstä ansaitsemilla rahoillani, odotan koko päivän ja harmittelen, ettei meillä ole enempää aikaa nauttia mahtavasta ateriasta ja viinistä, jotka juuri ehdittiin löytää. Ehdimme keikkapaikalle sopivasti, tilaakin olisi vielä tuolla 60 000 ihmisen joukossa. Jäämme maltillisesti sivuun, olemmehan kypsiä äiti-ihmisiä.

Heaven’s gone and hell is here ja minä kaipaan eteen, keskelle, lähemmäs, sykkeeseen. Miksi helvetissä me seistään täällä takana? Se on aivan yhtä ihana hyvä kuin aina ennenkin. 39v mittarissa, vähän pöhöttynyt, itsekin lapsen saanut, mutta silti tuntuu että lavalla seisoo edelleen se 19-vuotias naamansa vääntelijä. Vääntelee se sitä naamaa nytkin, silläkin on paska selkä. Voi toista.

Ja niin se kaksi tuntia hujahtaa, aivan liian nopeasti. Minä laulan, kiljun, taputan ja hypin niin kuin nilkkani ei koskaan olisi nyrjähtänyt, selkäni ikinä kipuillut eikä edessä olevat keski-ikäiset katsoisi pahalla. Väistelen kännisiä, peräännyn vanhan miehen elämää kamalampaa pierunhajua. Kieltäydyn kohteliaasti ja imarrun salaa, kun salskea nuorimies ehdottaa olkapääkatsomoa. Kun virolaisetkin alkavat ymmärtää jutun juonen, ja kaikki ympärillä laulavat enkeleistä, on pakko ottaa se hetki.

Tiedättekö, se yksi viimeisistä hetkistä keikan lopussa, kun suljet suusi, käännät katseesi lavalta ja yrität ymmärtää että ympärilläsi laulaa 60 000 ihmistä. Aivan käsittämätöntä. Se kaikuu ja kumpuaa pitkin rinteitä, äänen ja ihmismassan liike tuntuu lämpönä ja aaltona ympärilläsi. Jos joku sillä hetkellä tutkisi sen massan aivojen liikkeitä, mittarit värähtelisi jossain aivan omassa euforian ja yhteenkuuluvuuden sfäärissään. Niin hurja hetki, että lavalla seisovan Viihdyttäjänkin sisällä ihan selvästi värähtää. Raavaat miehet vieressä itkee, eikä tällä kertaa sitä edestä edelleen leijailevaa paksusuolenhajua.

Lopulta jäljellä on vain minä ja hän. Narsisti, joka ei pysty lopettamaan keikkaansa. Laulattaa meitä yhä uudelleen siihen viimeiseen kertosäkeistöön. Kun massa vihdoin väistämättä tönäisee, havahdun teiniflashbackistani ja on lähdettävä liikkeelle.

Se oli Robbie fucking Williams, ja se oli edelleen ihan yhtä kova kuin aina ennenkin. Ellei parempikin. Jotenkin tuntuu, ettei seuraavaa kertaa kannata odottaa kymmentä vuotta.

0 No tags Permalink

Pelastavat siivet

0 No tags Permalink

Voi olla, että nukuin eilen neljä tuntia. Voi olla että nilkka on kipeä ja pikkurillinkynnen kohtalo huono. Ehkä selkäkin harmittaa ja yleinen kuumuus saa haikailemaan toimistolle. Kuumeeton päivä ei ehkä olekaan niin autuas. 

Mutta voi pojat. Kyllä voi yhdet siivet pelastaa kaiken! Kävelijöille lisää voimia, kanssakulkijoille yllättäviä hymyjä ja kaikille vähän parempi päivä. 
 

0 No tags Permalink

Kyypakkausta mansikkakakussa ja muuta mukavaa

0 No tags Permalink

Puoliflunssaisen perjantain ja kaupallisen lauantain vastapainoksi saatiin  tätä viikonloppua täydentämään vielä juhlava sunnuntai. Ajoimme lauantai-iltana tyhmimpään mahdolliseen aikaan (saavuimme klo 20, joten lapset käytännössä heräsi päikkäreitlä nukkumaan menon aikaan. Nukahtivat heti sitten klo 22.30..) anoppilaani eli Mukkilaan, viettääksemme 150v synttärijuhlia seuraavana päivänä. Emme suinkaan olleet minkään luonnonoikun seurassa, vaan päivänsankareita oli kolme; juhlimme kahta nuorekasta kuusikymppistä ja yhtä kypsenevää kolmekymppistä. 

 

Paikalle saapui taas totuttuun tapaan puoli sukua, kysyntään nähden nelinkertainen määrä ruokaa ja paljon pellavapäisiä lapsia. Niitä oli niin paljon, etten aina ollut ihan varma mikä tai kuinka monta niistä oli minun. Söpöjä siis kaikki. 
Tämäkin Mukkilan juhla oli kuin mikäkin italialainen fiesta kaikessa rentoudessaan ja yltäkylläisyydessään. Ihmisjoukko tuli ja meni, pöydille ilmestyi suolaista ja makeaa säännöllisin syklein, ja lapset kirmasivat ympäri puutarhaa vaaleissa juhlavaatteissaan. Päivä oli ihanan pitkä, ohjelmaton ja rento. Lähdimme lopulta kotiin kylmälaukut täynnä ruokaa ja takapenkillä kaksi sekunnissa simahtanutta juhlijaa pullean pulleine vatsoineen ja ruohoisine jalkapohjineen. Toisella oli pari komeaa uutta mustelmaa otsassa ja toisella poski turvonneena ampiaisenpistosta. 

Sain taas muistutuksen että aika kiva tämä naitu sukukin, täynnä mukavan rauhallisia ihmisiä. Sitä lungia menoa katsellessa ymmärrän sitäpaitsi aina vähän paremmin lapsiani, jotka eivät aina tunnu ihan minun temperamenttiini sointuvilta. Kai ne nyt istuu ja tuijottaa etanaa puoli tuntia hiljaa, jos kerran kaikki juhlan aikuisetkin jaksaa katsella sitä niiden tuijottelua. Ihme porukkaa. Oikein mukavaa. 

Ja nyt on vuorossa jokasunnuntainen syvä huokaus ja tsemppi: tästä taas arjen touhuihin, päiväkodin vilskeeseen ja get this: Robbie Williamsin keikalle. Ouh jeah. 
p.s. ja yhdellä vieraalla oli 5kk poikansa Tulassa, jonka oli ostanut minun suosituksestani! Ja oli vieläpä varsin onnellinen valinnastaan. Aika mahtavaa, että on voinut vaikuttaa jonkun elämään positiivisella, vaikkakin pienellä tavalla. Onko muita ”minun takiani” Tulaan päätyneitä? Kokemuksia?

0 No tags Permalink