Be sure to wear some flowers in your hair

0 No tags Permalink

10 kilometrin mittainen ylämäki huolimattomasti sheivattujen vuorien keskellä. 
Ylinopeasti puhutut radiomainosten disclaimerit. Tarjouseikoskeketäänjapäättyyheti. 
Kolme tuntia ja kaksikymmentä mainosta myöhemmin sametinvihreät, pehmeät kukkulat. Ne näyttää prinsessakakun kuorruteelta tai taitellulta vaahtomuovilta. 
Carl Jr.:ssa Ihmiset, jotka on salettiin sukulaisia keskenään koska ne on samalla tavallla ylipainoisia. 
El Camino tunnelmaa espanjankieliseltä radiokanavalta. Välissä tutut sanat Eskilstuna ja Estocolmo.
Miljoona lehmää samassa kalutussa maastossa. Mustaa, ruskeaa, valkeaa. Lehmäläjiä kirjaimellisesti silmänkantamattomiin, minuuttikaupalla. 
Todella monta huonoa läppää. Kymmenen kierrosta Soda Crushia ja kaksi ”arvaa kuka mä oon”:ta. Lopetettiin, koska ”punaviini”. 
Kilometrien mittaiset viiniköynnöspolut. Tehotuotantoa tosissaan.
Auto joka sai vähän väärää bensaa mutta jaksoi silti urhoollisesti koko kuuden seitsemän ja puolen tunnin matkan. 
Joka pysähdyksellä kylmempi ilma. Villahuiviostokset mielessä. 
Mielessä välillä myös välähtävät ajatukset pienistä matkalaisista toisissa autoissa, matkalla lämpimään.
Ensimmäinen järjetön ruuhka viiden ja puolen tunnin kohdalla. Miten nää jaksaa tätä autoelämää?
Illansuussa palkintona valojensa loisteeseen sukeltava San Francisco. Olutta, meksikolaista ja hieno hotelli. Worth it.
0 No tags Permalink

Suden(pentujen) hetki

0 No tags Permalink


”Sanokaa siis nyt että kohta helpottaa. Tai kertokaa edes, milloin. Ja miten. Voin odottaa kauankin jos joku antaa järkevät neuvot sekä takarajan kärsimykselle. Ihan vaikka huomisenkin jaksan vielä odottaa.” 
– Valeäiti, elokuu 2012
Ihan liian hyvin muistan ton viimekertaisen paluun jetlagin. Se ei oikeastaan auta yhtään kestämään tämän kierroksen tuskaa. Ehkä jopa päinvastoin: muistan miten kamalaa se oli ja lisäksi tiedän että tällä kertaa meidän pitäisi kaikkien mennä jo seuraavana päivänä töihin ja tarhaan. Ei morjens, miten se muka tehdään? Kone laskeutuu Helsinkiin keskiyöllä ja yhdeksältä pitäisi aloittaa kahdeksan tunnin työpäivä, joka sisältää kaksi vaativaa vörkshoppia kahden uuden asiakkaan kanssa? Ei morjens. Ei helvetti. 
Ensin pitää vielä hoitaa tämä menomatkan ongelma. Eilen luulin että ollaan jo voiton puolella: Kakkonen nukkui täydet 12 tunnin yöunet normaaliin aikaan, ja oma kuolematärinä helpotti. Illalla väsytti lähes normaalisti, eikä sillä tavalla krapulan ja alkuraskauden yhdistelmässä, jossa päätä särkee, ääni lähtee silmissä heittää ja on jatkuvasti kylmä. Ykkönen toki nukkui illalla ylimääräiset kaksi tuntia täysin tajuttomana; vahanukkena joka roikku mun sylissä paikasta toiseen, istuen ja melkein seisten. Silmät pysyi tiukasti kiinni ja jalat piparitaikinana. Lopulta sekin saatiin hereille, syötiin normaalisti illallista ja mentiin kaikki puoli yhdeksältä nukkumaan kollektiivisen yskämme kanssa. 
Heräsin kolmelta yskään ja vessaan. Mietin todella, todella pitkään onko yksi täysi rakko tämän arvoista. Tiesin mitä on tulossa. Ja kas, puoli tuntia myöhemmin oli koko perhe hereillä. Että tässä sitä taas, nukkuvan talon sydämessä muutaman tunnin leikkihetki edessä ennen aamuyhdeksältä koittavaa totaaliromahdusta. Se tuntuu muuten varmaan kans tosi hyvältä sitten työaamuna. 
Onhan tässä tietysti tämä hyvä puoli, että on ihan eri tavalla aikaa blogata kuin normaaliarkena. Tämä kello neljän susivuorohan on tavallaan ihan tosi hyvä: monta tuntia aikaa nakutella ennen kuin muut herää, ja silloin voi syödä jo toisen aamiaisen. 
0 No tags Permalink