Haluan olla laiska vanhempi rauhassa

Kirjoitin viime viikolla siltä, kuinka annan nykyään aina välillä asioiden vain olla, siis lasten kanssa.

En jaksa vääntää joka asiasta joka päivä vaan aika usein totean että ihan sama, puen sit sun puolesta kun et itse suostu.

Tekstiä kirjoittaessani tein jännän havainnon. Huomasin että editoin tekstiä melko paljon, viljelin joukkoon lieventäviä asianhaaroja ja disclaimereita.

Halusin että varmasti ymmärrätte että olen silti ihan hyvä äiti ja vältin kaikin tavoin paljastamasta sitä että oikeasti kyse on aika usein ihan puhtaasta laiskuudesta. En jaksa aina olla johdonmukainen (hyvä) vanhempi ja sen paljastaminen tuntui pahalta. Pahemmalta kuin ne kerrat kun olen kertonut siitä että väsyn, menetän hermoni tai masennun.

Sama huokui kommenteissakin.

”Oh, kiitos tuesta! Mä ajattelen monesti näin, mutta muut paheksuvat.”

Aika hullua että pieni lepsuilu tuntuu paljastukselta, jota muut paheksuvat. Tuli nyt sitten mieleen että onkohan optimia laiskempi ja joustavampi vanhempi vähän tabu? Ei niitä laiskuuksia ainakaan hirveästi kylillä huudella. Minun kuplassani vanhemmat jaksavat pestä hampaat joka aamu, käyvät puistossa ja ruokkivat käsipestyt lapsensa terveellisellä ruoalla.

Ei ne anna lasten katsoa kolme jaksoa fort boyardia putkeen samalla karkkia syöden. Ei ne pue kuusivuotiasta, joo ei. Niiden kolmeveet siivoaa omien leikkiensä jäljet ja kaikki syö ksylitolipastillin säännöllisen viiden ateriansa jälkeen.

No meillä käy kaikkea sitä, mitä ei pitäisi käydä. Ei joka päivä mutta aina silloin tällöin. Lepsuillaan, myöhästytään, annetaan olla. Ja sellaista ei musta oikein uskalla kovin julkisesti paljastaa. Tuntuu että jos lapsi ei viimeistään viisivuotiaana tee kaikkea itse, on jossain epäonnistuttu. Lepsuiltu.

Ollaankohan me vähän vaativia ei pelkästään itsellemme vaan myös lapsillemme? Voitaisiinkohan me puskea vähän vähemmän ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan? Ei niitä enää lukiossa tarvitse pukea vaikka kuinka siltä tuntuisi.

Osa kommenteista toi ihanasti esiin myös sen että ison lapsen palveleminen – vaikka se pukeminen – voi olla myös tapa olla lähellä, oma muotonsa hellyyttä. Lapsen kannalta ajateltuna on aika ihana ajatus että aikuinen auttaa tai jopa palvelee väsyttävässä aamussa.

”Lapsi on jo koululainen, mutta silti puen hänet useimpina aamuina, koululainen harvoin enää muuten tulee syliin, joten pukeminen on kiva rauhallinen hetki aamuissa.”

Enkä tietenkään nyt tarkoita sitä että lapsille pitäisi antaa kaikki mitä he haluavat eikä koskaan vaatia heiltä mitään. Mutta kyllä musta joskus tuntuu hullulta miten paljon pieniltä vaaditaan oma-aloitteisuutta ja ratkaisukykyä.

Ja miksi? Vallan, auktoriteetin, perinteen, periaatteen vai sosiaalisen paineen takia? Tuleeko jostakin vanhemmuuden eettinen neuvosto vahtimaan että on kaikki purupinnat pesty ja villaa ihoa vasten?

Musta tuntuu että nostamme joskus ihan tosi pienet asiat turhan tärkeiksi.

Tämä kommentti kiteytti kaiken:

”Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla”.

Todellakin! Pitäähän sitä muodon vuoksi yrittää olla kunnon kansalainen mutta jos homma menee rumaksi niin anna nyt olla vaan.

En minäkään helvetti sentään jaksaisi aamulla pukea ja todellakin ottaisin lämmöllä vastaan palvelun. Vink vink Insinööri.

Onko lasten pakko itsenäistyä niin aikaisin? Onko meidän pakko olla aina niin hemmetin kuuliaisia? Voidaanko välillä olla aivan muina ellun kanoina JA olla tuntematta siitä syvää luterilaista katumusta?

En aio tänäänkään viedä läpi tätä ”nyt siivotaan päivän jäljet” jankutusta. Kerään siihen vielä vähän voimia (ehkä vuoden tai kaksi) ja taistelen nyt nämä taistelut yksi kerrallaan. Haluaisin kovasti saada olla tämä laiska vanhempi ihan rauhassa, ilman muiden (tai omaa) paheksuntaa.

Kerrottakoon loppuun että huhujen mukaan eräs kuusivuotias puki tänään yhdellä kehoituksella omat vaatteensa päälle, vaikka hänen vanhempansa ovat tunnetusti olleet lepsuja jo vuosien ajan. Vahvistan vielä lähteen ennen kuin varmistan tämän todeksi.

Roadtrip eteläisessä Kaliforniassa – Palm Springs, Grand Canyon, Horseshoe bend, Zion ja Las Vegas!

Teimme Kalifornian reissullamme roadtripin, joka oli mielestäni melko lailla pööfekt – paria ihan pientä miinusta lukuunottamatta, jotka selviävät pian. Tässä pitkässä venähtäneessä tekstissä kerron kaikki käänteet! Ota tämä lukukokemus hyvänä kestävyysharjoituksena, kuvaamani matka sisältää paljon puuduttavaa autossa istumista.

roadtrip kalifornia

Lähdimme reissuun eteläisestä Kaliforniasta perheemme luota, Laguna Beachin läheltä. Koko homma lähti purkautumaan isäntäperheen ideasta viettää yhteinen viikonloppu Palm Springisissä, josta he vuokrasivat meille talon.

(Reitti toimii ihan yhtä hyvin Los Angelesista tai San Diegosta ajettaessa, matkaa vain tulee 1-2 tuntia lisää lenkin molempiin päihin.)

Lähdimme matkaan perjantaina aamupäivästä ja palasimme kotiin keskiviikkona illalla. Lopussa tuli ehkä turhan kiire, joten samaa suunnitteleva voi harkita jättääkö jotain pois vai lisäisikö jonnekin yhden yön – esimerkiksi St.Georgeen jolloin Zionille jäisi enemmän aikaa. Samoin Grand Canyon olisi kyllä kaivannut kahta yötä, erityisesti ilman lapsia reissatessa.

Sitten matkaan!

Perjantai: Design-fanin päiväuni Palm Springs.

En ollut ihan intopiukeana Palm Springsistä, etenkin kun kuulin että perille on luvattu 46 astetta lämmintä. Ihmettelin, mitä ihmettä siellä oikein tehdään sen uima-altaalla läähättämisen lisäksi? Samana päivänä satuin lukemaan Dwell-designlehteä, jossa oli iso artikkeli Palm Springsistä.

Voi pojat. Koko kaupunki on rakennettu keskelle aavikkoa jonkun päähänpistosta ja suunniteltu kerralla samaan mid-century modern tyyliin. Tyyliä voisi kuvata myös Mad Men -suuntaukseksi, sillä se on tismalleen sellainen ihana värikäs, graafinen, särmä 50-luku jota ihanimmissa TV-sarjoissa nähdään. Ja koko kaupunki noudattaa samaa tyylisuuntaa!

roadtrip palm springs roadtrip palm springs roadtrip palm springs roadtrip palm springs roadtrip palm springs roadtrip palm springs

Saavuimme AirBnb-kohteeseemme perjantaina kolmelta iltapäivällä ja pakahduin. Toki myös siitä että se luvattu 40+ astetta piti ihan paikkansa, mutta myös siitä miten kertakaikkisen cool talomme oli. James Bond kertaa Mad Men kertaa hipsteri kertaa värikkään uniikit lumihiutaleet – äääääh se oli vain niin kertakaikkisen makea etten saanut edes hyviä kuvia otettua!

Johtuu myös siitä että oli hypättävä altaaseen jossa oltiin seuraavat päivät non-stop, päivälle leikkien, ja keskiyöllä margaritaa imaillen tähtitaivaan alla.

Itse kaupungissa ei ole kovin paljon nähtävyyksiä, mutta upeassa arkkitehtuurissa ja shoppailussa löytyy. Samaa tyylisuuntaa pursuavat sisustus-, taide- ja vintagekaupat ovat takuuvarma lompakon nujertaja jos olet yhtään tähän suuntaan kallellasi. Me tuhlasimme enemmän kuin ajattelimme ja ostimme kaksi alkuperäisteosta talolla näkemistämme julisteista.

Palm Springs on ehdoton kohde design-tyypeille! Mutta aivan hiton kuuma siellä on.

Eikä silti niin kuuma kuin reissumme ainoassa melkein-flopissa, joka tulee myöhemmin.

Sunnuntai: Grand Canyon

Lähdimme Palm Springistä jo ennen aamuyhdeksää ajamaan kohti Grand Canyonia. Reissu oli mieletön ja kaiken ajamisen väärti. Tässä tekstissä on kuvailtu tarkemmin miksi juuri sinun kannattaa sinne mennä, kiinnostuneille vielä alla muutama käytännön vinkki.

Ensinnäkin, koita saada huone Red Feather Lodgesta, se on kuulemma kiva. Kaikki hotellit maksavat paljon, joten 300€ ei kannata maksaa meille jääneestä Holiday Innistä mikrovalmisteisine aamiaisineen ja kosteine lattiamttoineen. Toisekseen, jos aiot koko lomasi aikana käydä yli kahdessa kansallispuistossa, osta itsellesi annual pass (70-80€), sillä pääsee nopeiten puistoihin ja säästää hiukan (normaalisti yksi auto + ihmiset on 35€ per puisto).

Me saavuimme kanjonille alkuillasta. Ajoimme puistoon viiden aikaan sisään ja se oli oikein mainio aika – pahimmat ruuhkat olivat jo menneet ja auringonlaskuun oli vielä hyvin aikaa. Jätimme auton parkkipaikalle B Yavapai Lodgen luo, jossa söimme myös ihan kelpo ruoan. Tästä kävelimme suoraan reunalle ja jatkoimme reunan viertä Yavapai viewpointille, jossa katsoimme myös auringonlaskun.

Maanantai: Loput Grand Canyonista, Horseshoe Bend & Antelope canyon (älä tee näin, vaan niin kuin myöhemmin kerron)

Seuraavana päivänä paikalle kannattaa saapua ennen klo 11, jotta saa vielä auton parkkiin parkkipaikka A:lle, josta pääsee näkemään South Rimin kuuluisimman kohdan Mather Pointin. Se on ihan hyvä nähdä mutta ei ansaitse paljon aikaa osakseen, vielä on parempia näkemättä!

Mather pointista ajoimme Desert Viewpointin suuntaan, joka oli omalla tavallaan kaikista vaikuttavin. Siellä todella näkee kuinka valtava kanjoni on, ja lisäksi siellä on hyvät palvelut – kattava gift shop upeine Navajo-tuotteineen. Jos sulla on pari tonnia ylimääräistä, täältä kannattaa ostaa ryijyt kotiin.

Tosin, jos Navajo-jutut kiinnostaa, varaa käteistä ja osta suoraan paikallisilta viimeisen näköalapaikan kohdalla, joka koittaa laakson pohjalla juuri ennen kanjonin alueelta poistumista.

Ajomatka Matherista kohti Horseshoe bendiä on tosi kaunis ja tosi kuuma. Varaa kameraan tilaa, paljon vettä (ainakin 2 litraa per henkilö) ja kärsivällinen kuski, jota ei haittaa jatkuvat ”ooo pysähdy tähän haluan kuvan!” -huudot. Auto kannattaa aina välillä parkkeerata näkymien vuoksi, siis varaa myös aikaa reissuun.

Me saavuimme Horseshoe Bendille aivan kertakaikkiseen väärään aikaan, kolmelta iltapäivällä. Kuumuus oli kammottava, ja vei minut lievän lämpöhalvauksen partaalle. Lapsia ei olisi edes pitänyt päästää tänne jälkikäteen ajateltuna mutta onneksi meillä oli niin paljon vettä mukanamme että saimme heidät sentään pidettyä hyväkuntoisina. Se vaati tosi monta litraa vettä.

Nyt neuvoisin että tänne kannattaa ajaa Pagen kaupungista aamulla – nähtävyys on niin lähellä kaupunkia että hyvin ehtisi. Itse nähtävyys on hieno ja kävelymatka alas joelle kestää “vain” vartin verran – ja takaisin puoli tuntia koska kuolet kuumuuteen.

Rehellisesti, en muista tästä kauheasti mitään muuta kuin maanisen tarpeen selviytyä takaisin autolla. Nappasin kaksi kuvaa ja talsin takaisin. Olihan se toki upea paikka!

horseshoe bend

horse shoe bend

Mulla tulee kuuma tästä kuvasta, kun muistan miten hirveää se oli. Huh.

Pienen traumaitkun jälkeen ajoimme loput viisitoista minuuttia Pagen kaupunkiin, jossa meillä oli ihan kiva hotelli (La Quinta Inn, ketju) sekä kanjoniretki (Antelope Canyon Photo Tours) varattuna. Saavuttuamme tuskaisen hikisinä hotelliin tajusimme, että meillä on kova kiire retkelle, joka siis oli varattava etukäteen että sinne ylipäänsä pääsee.

…Ja sitten tajusimme että tässä välissä olemme ylittäneet taas pari osavaltiota ja aikavyöhykettä. Retki meni jo?

Saatuamme selville, että varaamamme opasfirma toimii samalla aikavyöhykkeellä emmekä olekaan tuntia myöhässä, tajusimme olevamme joka tapauksessa puoli tuntia myöhässä – paikalla olisi pitänyt olla 45 minuuttia ennen retken alkua. Hyppäsimme autoon ja kaahasimme pihaan 10 minuuttia ennen retken alkua.

Paitsi että olimme väärän firman pihassa.

Pagessa toimii 5 eri yritystä, jotka vievät turisteja tähän samaan pieneen kanjoniin. Me selvitimme minuuteissa mikä omamme nimi lopulta oli (verkkosivuillaan on vain pari eri versiota) ja löysimme perille 4 minuuttia ennen retken alkua. Täysin nääntyneinä, stressipäänsärky tykyttäen ja lasten autoistuimet kainalossa pääsimme sittenkin retkelle mukaan. Maksettuamme toki ensin kevyet 200 dollaria tästä ihmeestä.

Kanjoni oli kaunis, mutta tässä kohtaa päivää en ehkä ihan osannut nauttia siitä täysin rinnoin. Rinnat oli tyhjennetty. Tai siis. Joo.

Eikä asiaa auttanut se että kuuman päivän päätteeksi myös oppaamme oli burnoutin partaalla ja mokasi retken täydellisesti. Valitti väsymystään, ei kertonut mitään taustatietoja ja suoritti koko homman alle tunnissa kun keston piti olla puolitoista.

Vituttaa, sillä tässä meni paljon rahaa melkein hukkaan. Uskallan silti suositella firmaa, koska sieltä saa hyvät neuvot kuvien ottamiseen (tai oppaan joka ei jaksa odottaa turistia vaan ottaa osan kuvista puolestasi..) ja sukulaisillamme oli ollut täällä aivan superhyvä opas.

antelope canyon antelope canyon antelope canyon

Illasta sen verran että sain tämän jälkeen La Fiesta Mexicana nimisessä paikassa ruokaa ja ennen kaikkea tosi ison margaritan. Ihanan ison margaritan.

Tiistai: Zion (melkein) ja Las Vegas

Pagesta ajoimme Zionin luonnonpuistoon, jonne olisi näin jälkikäteen ajateltuna kannattanut varata vielä enemmän aikaa. Me ehdimme vain ajaa puistoon sisään ja ihastella upeita maisemia, kunnes ukkonen yllätti meidät ja tajusimme lisäksi olevamme aika myöhään Vegasissa jos jäämme puistoon kikkailemaan.

Jouduimme siis tyytymään vain huippukauniiseen ajomatkaamme ja jättämään kävelyt toiseen kertaan. Tämä harmittaa aika paljon nyt kun mietin, koska me olisimme kävelleet upean Emerald Pools reitin kauniine vesiputouksineen tai dippaileet välillä vuoristojokiin uimaan Riverside Walkin varrella.

zion

Jos menet, varaa Zioniin mieluummin koko päivä eli lähde meitä aikaisemmin liikkeelle, heti aamusta.

Saavuimme illalla Las Vegasiin, jossa kirjauduimme hulppeaan MGM Grandiin. Se maksoi 150€ / yö ja siellä on 5 altaan uima-allasosasto, eli melko passeli lapsille.

Las Vegasista kannattaa ottaa huomioon muutama asia. Ensinnäkin, sen päätarkoitus on saada ihmiset känniin, bailaamaan ja pan- pelaamaan. Lasten kanssa joutuu vähän suunnittelemaan kuinka reissunsa haluaa tehdä, jotta siellä on kivaa. Ei siellä mitään vaarallista tai paheksuttavaa ole ja kannattaa se kerran ainakin nähdä, mutta ei se nyt mikään unelmien Bamse-kohde ole.

Täällä oli tosi hyviä vinkkejä lasten kanssa matkailuun jos tänne päädyt!

Toinen juttu on yllättävät kulut. Vegasissa yöpyminen on halpaa mutta kaikki muu maksaakin sitten, erityisesti hotelleissa, jotka pyrkivät pitämään sinut luonaan koko ajan. Kolmas asia on rööki. Kasinoissa (joita on joka hotellissa useita) saa polttaa sisällä. Jos et pidä savusta tai sen hajusta, pyyhällä nopeasti ulos stripille.

Me tsekkasimme Vegasista M&M-kaupan ja Bellagion suihkulähteet, kävelimme Stripillä illalla ja uimme aamulla hotellin hienoissa altaissa. Mitään muuta en jäänyt kaipaamaan, mutta minä olenkin jo käynyt Vegasissa aiemmin, joten mene itse se kokemaan!

Keskiviikko: Seven Magic Mountains ja pitkä ajo kotiin

Poistuessa Vegasista on vielä yksi hauska nähtävyys tien varrella, Seven Magic Mountains – seitsemän korkeaa kivistä kasattua pylvästä, jotka on maalattu värikkäästi. Pieni mutta yllättävän kiva nähtävyys.

Loppupäivä onkin sitten ajelua läpi tulikuuman Mojaven autiomaan. Me hoilasimme Suomihittejä, laskimme taas erivärisiä autoja ja muistelimme kaikkea näkemäämme.

(Mainitsinko jo, että ajoimme yli 20h autossa johon emme ensimmäiseen 19 tuntiin saaneet musiikkia toimimaan, eikä maisemia juuri ollut – ja muistinko kertoa etteivät 6 ja 8 -vuotiaat kanssakumppanit kertaakaan kysyneet kauanko on jäljellä tai natisseet? Haluan vain kertoa että niitäkin lapsia on, vaikkei so toki todelliselta tunnukaan.)

Kaikkinensa tämä oli kaiken (Insinöörin) ajamisen, rahan, hien ja stressin arvoista. Vertautuu upeudessaan viime kerran San Francisco reissuun ja Ykköstien ajamiseen, mutta kyllä Grand Canyon ja Zion vetivät tämän reissun vielä korkeammalle WOW-mittaristossa.

Haluaisin jo takaisin. Kuinka monta vuotta pitää säästää että pääsee tänne taas?

Kasvatusmenetelmäni ”anna olla”

Erään taloudessamme asuvan nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa on sitten taaperoiän taistelu vähän kaikesta. Hän ei todellakaan tee oma-aloitteisesti asioita, ja monesti pyynnöt menevät kuuroille korville. En mä jaksa ja miks on pakko jne. Erittäin usein homma on mennyt tappeluksi.

Paitsi sitten jos on päättänyt antaa joskus niiden riitojen vain olla. Sillä jos jotain minäkin olen oppinut, niin sen että toisilla ei ole uhmaa vaan temperamentti, niin kuin Laura vastikään hauskasti kirjoitti. Ja sellaista temperamenttia vastaan loputon taistelu on ihan kaikille uuvuttavaa. Pahimmillaan siinä nujerrataan toisen tahtoa, koska halutaan olla väkisin oikeassa tai pelätään oman aikuisen auktoriteetin menettämistä.

Sellaisen temperamentin hanskaamisessa kannattaa tiukan johdonmukaisuuden sijasta tai lisäksi kokeilla myös pehmeämpiä keinoja. Harhauttaa leikkiin, kehua onnistumisia ja sitten joskus ihan vain odottaa että homma korjaantuu.

Vängättyäni tämän erään henkilön kanssa läpi pissalla käymisen, pyyhkimisen, käsien pesemisen, hampaiden harjaamisen, pukemisen, pöydässä paikallaan istumisen, ulkovaatteiden pukemisen, turvavyön laittamisen ja ihan joka jumalan asian kanssa, olen vihdoin löytänyt minulle sopivan kasvatusmetodin, jota kutsun nimellä ”Anna olla”.

Olen aina välillä vain antanut olla!

Olen toki johdonmukaisesti kertonut että näin nyt pitää tehdä ja ohjannut, käskenyt, houkutellut ja motivoinut tekemään. Kertonut 365 päivää vuodessa että aamullakin pestään hampaat.

Sanoittanut tunteita, antanut aikaa ja selittänyt kaiken auki. Joskus olen asettanut seurauksia, jos kohta ei ala tapahtua (niillä ei muuten ole yhtään mitään vaikutusta tässä temperamentissa; sekä seuraamukset että palkinnat ovat täysin yhdentekeviä). Mutta ihan yhtä johdonmukaisesti olen usein päätynyt itse tekemään asiat hänen puolestaan, päättänyt lopettaa taistelun jossain kohtaa.

Tajusin joskus että mieluummin puen hänen puolestaan kengät seuraavat kolme vuotta kuin tappelen siitä kahdesti päivässä niin että kaikkia itkettää. Sillä tämä temperamentti voittaa minut, Insinöörin, vanhempamme, päiväkodin henkilökunnan ja myös kaikki pahaa-aavistamattomat sivulliset jotka joskus yrittävät viekkaasti saada sen toimimaan toivotulla tavalla.

Arvaan mitä ajattelet. Että ei kai ole järkeä antaa periksi – sittenhän se ei koskaan opi tekemään niitä itse ja siitä kasvaa ihan kamala itsekäs mulkku. Okei okei ehkä et ajatellut ihan noin, mutta kuitenkin ajattelit että on väärin antaa periksi ja siten opettaa ettei tarvitse totella? Omasta kokemuksestani sanoisin että hui hai – oppii se! Siihen vain menee aika helvetin kauan.

Nykyisessä maailmankuvassa alan jopa taipua ajattelemaan että kyky olla ottamatta käskyjä mukisematta vastaan voi oikeastaan olla aika jees.

Enemmän kyseenalaistan sitä, onko meistä jokaisen jo pienestä pitäen alistuttava siihen muottiin että se mitä käsketään, se tehdään? Ehkä jotkut meistä ovat vähän eri tien kulkijoita, joille pitää erittäin pitkän rannan kautta opettaa miksi se yhteisesti totteleminen on hyvä juttu. Kun siihen pitkään tiehen ei keskimäärin ole arjessa aikaa, kannattaa välillä enemmin antaa periksi kuin vääntää väkisin.

Monta vuotta tämän kanssa taisteltuani olen ilokseni huomannut monta hyvää juttua tässä ajoittaisessa löysyydessä.

Sen lisäksi että minä olen rennompi enkä jäkätä päivittäin, lapsi itse asiassa tänä päivänä toden totta käy itse vessassa (pyyhkii, vetää, pesee), käy ensimmäisestä pyynnöstä käsipesulla, pukee pääsääntöisesti itse, laittaa turvavyön itse kiinni ja niin edelleen. Hän on myös empaattinen ja huomaavainen eikä mikään käskyttävä tyranni joka ei suostu koskaan muiden pyyntöihin. Huvittavaa kyllä, hän on myös erittäin tarkka säännöistä – silloin kun hän pääsee vahtimaan että muut niitä noudattavat. Tietää siis kyllä tasan tarkkaan miten kuuluu toimia ja toimii yhä enemmän niin ilman valitusta.

Sinulle, josta tuntuu ettei lapsesi koskaan tottele mitään ilman vääntöjä haluan siis sanoa että antakaa toisillenne aikaa. Kyllä se sieltä tulee.

Toisinaan parasta vanhemmuutta voi olla se ettei yritä vanhemmoida ollenkaan vaan on vain. Hengailee. Se on paljon kivempaakin kuin jatkuva rutiiniränttääminen.

Kerrottakoon muuten loppuun myös että tällä samalla “anna olla vaan” metodilla voi myös opettaa lapset kuivaksi. Ihan rohkeasti jättää sen joka aterian jälkeisen fiksuun aikaan potattamisen ja vain odottaa että he sen itse oppivat. Uskomatonta mutta totta! Kuulit sen ensimmäisenä täältä, ole hyvä!

Lue myös: 
Kun keinot loppuu, laske rimaa