Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kasvatusmenetelmäni ”anna olla”

Erään taloudessamme asuvan nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa on sitten taaperoiän taistelu vähän kaikesta. Hän ei todellakaan tee oma-aloitteisesti asioita, ja monesti pyynnöt menevät kuuroille korville. En mä jaksa ja miks on pakko jne. Erittäin usein homma on mennyt tappeluksi.

Paitsi sitten jos on päättänyt antaa joskus niiden riitojen vain olla. Sillä jos jotain minäkin olen oppinut, niin sen että toisilla ei ole uhmaa vaan temperamentti, niin kuin Laura vastikään hauskasti kirjoitti. Ja sellaista temperamenttia vastaan loputon taistelu on ihan kaikille uuvuttavaa. Pahimmillaan siinä nujerrataan toisen tahtoa, koska halutaan olla väkisin oikeassa tai pelätään oman aikuisen auktoriteetin menettämistä.

Sellaisen temperamentin hanskaamisessa kannattaa tiukan johdonmukaisuuden sijasta tai lisäksi kokeilla myös pehmeämpiä keinoja. Harhauttaa leikkiin, kehua onnistumisia ja sitten joskus ihan vain odottaa että homma korjaantuu.

Vängättyäni tämän erään henkilön kanssa läpi pissalla käymisen, pyyhkimisen, käsien pesemisen, hampaiden harjaamisen, pukemisen, pöydässä paikallaan istumisen, ulkovaatteiden pukemisen, turvavyön laittamisen ja ihan joka jumalan asian kanssa, olen vihdoin löytänyt minulle sopivan kasvatusmetodin, jota kutsun nimellä ”Anna olla”.

Olen aina välillä vain antanut olla!

Olen toki johdonmukaisesti kertonut että näin nyt pitää tehdä ja ohjannut, käskenyt, houkutellut ja motivoinut tekemään. Kertonut 365 päivää vuodessa että aamullakin pestään hampaat.

Sanoittanut tunteita, antanut aikaa ja selittänyt kaiken auki. Joskus olen asettanut seurauksia, jos kohta ei ala tapahtua (niillä ei muuten ole yhtään mitään vaikutusta tässä temperamentissa; sekä seuraamukset että palkinnat ovat täysin yhdentekeviä). Mutta ihan yhtä johdonmukaisesti olen usein päätynyt itse tekemään asiat hänen puolestaan, päättänyt lopettaa taistelun jossain kohtaa.

Tajusin joskus että mieluummin puen hänen puolestaan kengät seuraavat kolme vuotta kuin tappelen siitä kahdesti päivässä niin että kaikkia itkettää. Sillä tämä temperamentti voittaa minut, Insinöörin, vanhempamme, päiväkodin henkilökunnan ja myös kaikki pahaa-aavistamattomat sivulliset jotka joskus yrittävät viekkaasti saada sen toimimaan toivotulla tavalla.

Arvaan mitä ajattelet. Että ei kai ole järkeä antaa periksi – sittenhän se ei koskaan opi tekemään niitä itse ja siitä kasvaa ihan kamala itsekäs mulkku. Okei okei ehkä et ajatellut ihan noin, mutta kuitenkin ajattelit että on väärin antaa periksi ja siten opettaa ettei tarvitse totella? Omasta kokemuksestani sanoisin että hui hai – oppii se! Siihen vain menee aika helvetin kauan.

Nykyisessä maailmankuvassa alan jopa taipua ajattelemaan että kyky olla ottamatta käskyjä mukisematta vastaan voi oikeastaan olla aika jees.

Enemmän kyseenalaistan sitä, onko meistä jokaisen jo pienestä pitäen alistuttava siihen muottiin että se mitä käsketään, se tehdään? Ehkä jotkut meistä ovat vähän eri tien kulkijoita, joille pitää erittäin pitkän rannan kautta opettaa miksi se yhteisesti totteleminen on hyvä juttu. Kun siihen pitkään tiehen ei keskimäärin ole arjessa aikaa, kannattaa välillä enemmin antaa periksi kuin vääntää väkisin.

Monta vuotta tämän kanssa taisteltuani olen ilokseni huomannut monta hyvää juttua tässä ajoittaisessa löysyydessä.

Sen lisäksi että minä olen rennompi enkä jäkätä päivittäin, lapsi itse asiassa tänä päivänä toden totta käy itse vessassa (pyyhkii, vetää, pesee), käy ensimmäisestä pyynnöstä käsipesulla, pukee pääsääntöisesti itse, laittaa turvavyön itse kiinni ja niin edelleen. Hän on myös empaattinen ja huomaavainen eikä mikään käskyttävä tyranni joka ei suostu koskaan muiden pyyntöihin. Huvittavaa kyllä, hän on myös erittäin tarkka säännöistä – silloin kun hän pääsee vahtimaan että muut niitä noudattavat. Tietää siis kyllä tasan tarkkaan miten kuuluu toimia ja toimii yhä enemmän niin ilman valitusta.

Sinulle, josta tuntuu ettei lapsesi koskaan tottele mitään ilman vääntöjä haluan siis sanoa että antakaa toisillenne aikaa. Kyllä se sieltä tulee.

Toisinaan parasta vanhemmuutta voi olla se ettei yritä vanhemmoida ollenkaan vaan on vain. Hengailee. Se on paljon kivempaakin kuin jatkuva rutiiniränttääminen.

Kerrottakoon muuten loppuun myös että tällä samalla “anna olla vaan” metodilla voi myös opettaa lapset kuivaksi. Ihan rohkeasti jättää sen joka aterian jälkeisen fiksuun aikaan potattamisen ja vain odottaa että he sen itse oppivat. Uskomatonta mutta totta! Kuulit sen ensimmäisenä täältä, ole hyvä!

Lue myös: 
Kun keinot loppuu, laske rimaa 

JAA
28 Comments
  • Daniella
    marraskuu 17, 2018

    Oh, kiitos tuesta! Mä ajattelen monesti näin, mutta muut paheksuvat. Ja meillä pottailu on mennyt juuri noin. Mä olen aivan liian laiska käyttämään potalla joka välissä. Jostain syystä meidän tyttö kylläkin tarvitsi enemmän apua ja jouduin kellottamaan vessakäynnit, mutta pojat ovat oppineet itsekseen, kun olen vain antanut juosta kotona ilman housuja jonkun aikaa.

    Olipa kiinnostavaa vessatietoa. Mutta joo, olen opettajana vähän samanlainen kuin vanhempana: mielummin ohjaan opin äärelle kuin runttaan vastaukset väkisin päähän 😀

    • Valeäiti
      marraskuu 17, 2018

      Just näin! Huomasin kans tätä kirjoittaessani et mua jännittää ihmisten reaktio. Käske – ohjaa – tottele on aika vahvassa Suomessa ja tämmöinen ajoittainen lepsuilu tuntuu kauhealta synniltä vaikka koen sen melko lailla välttämättömäksi.

  • Maiju
    marraskuu 17, 2018

    Niin asiaa!! Mä todellakin joustan ja teen joskus(usein) lapsen puolesta mieluummin kuin väännän ihan joka asiasta. Kun en ihan näe miksi se ois itseisarvo että esim 3-vee pukis itse (vaikka siis periaatteessa osaakin), jos siihen motivoimiseen, harhauttamiseen, jäkättämiseen menes koko aamu. Mä ainakin mieluummin autan siinä pukemisessa. Kyllä toi 8-vee sit jo pukee itse;).

    • Valeäiti
      marraskuu 17, 2018

      Koulu korjaa paljon! Siihen asti saa löysäillä 😂😂

    • Palvelutaso 10+
      marraskuu 18, 2018

      Meillä on kaikki oppimisen virstanpylväät menneet siten, että kun lapsi on ollut valmis niin hups homma sujuu. Esim. Kuivaksi opettelu, siinä kesti, mutta kun sen oppi, niin ei ole vahinkoja tullut. Lapsi on jo koululainen, mutta silti puen hänet useimpina aamuina, koululainen harvoin enää muuten tulee syliin, joten pukeminen on kiva rauhallinen hetki aamuissa. Koen niin turhaksi energian ja hyvän fiiliksen tuhlaukseksi pilata aamuja vänkäämällä ja jäkättämällä pukemisesta, että miksi pilaisin sillä oman ja lapsen päivän heti alkuun. Kyllä lapsi on pukenut päikyssä ja nyt sitten koulussa tietysti itse, mutta kotona ei tartte. Sama homma hampaiden harjauksen kanssa, teen sen mielelläni, niin kauan kuin hän antaa, tuskin enää armeijaan minua kaipaa pukemaan ja hampaiden pesuun.

      • Valeäiti
        marraskuu 19, 2018

        Ihan sama täällä! Parempi antaa hänen alkaa tehdä asioita silloin kun on siihen valmis. Toi on ihana näkökulma että palvelu on osa hellyyttä, tosi hyvä tapa ajatella! Nyt näitä kommentteja lukiessa mulla on alkanut muutenkin tulla sellainen olo että vaaditaanko me ihan kauheasti näiltä pieniltä (ja itseltämme), olisko niin paha antaa niiden olla kauan pieniä?

  • Hanna
    marraskuu 17, 2018

    Kiitos tästä! Meillä on pieni herra 2v4kk, joka ei tällä hetkellä tekisi mitään, mitä käsketään (ja toki ymmärrän, on juuri pahimmassa uhmaiässä). Joka jumalan asiasta pitää vääntää ja lopulta joko päädyn itkettämään lasta, itkemään itse tai tekemään asian lapsen puolesta. Viime aikoina olen alkanut luovuttaa ja ahdistunut siitä, että nyt sitten annan vahvalle temperamentille periksi, mutta kun ei jaksaisi k-o-k-o a-j-a-n vääntää. Ja välillä tosiaan toimii se, etten kiinnitä mitään huomiota ja kas kummaa, herra esim. syökin itse!

    Erityisen kiitollinen olen pottavinkistä – meillähän ei suostuta potalle tässä vaiheessa ei sitten millään ja olen kyllästynyt muiden äitien silmien pyörittelyyn (”kyllä meidän Jori-Petteri oli täysin kuiva jo 1,5 vuoden iässä, se oli vain omasta vaivannäöstä kiinni”). Olen todennut näihin, että tuskin se enää koulussa vaippaan kakkaa ja jos kakkaa, sitten hakkasin turhaan päätä seinään 5 vuotta liian aikaisin. ;D

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      Joo ei tarvitse pottailla vaikka Jori-Petteri olisi jo synnäriltä oppinut tekemään tarpeensa lavuaariin 😀 Sitä ei todellakaan voi pakottaa, mutta tietysti hienoa jos joku saa aiemmin homman niin hyvin haltuun että vaippoja kuluu vähemmän!

  • Nimetön
    marraskuu 17, 2018

    Ihan ku meillä. Sekä lapsi että omat mietteet. Kiitos tästä!

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      Kiitos sulle, on mullekin aina kiva kuulla että muillakin näin 🙂

  • Ellliisa
    marraskuu 17, 2018

    Joo, näin meilläki mennään. Varsinki kuukautta vaille kolmevuotiaan kanssa. Kaikki on ite oppineet kuiviksi, ei mulla riitä aika/jaksaminen/kiinnostuskaan viemään vartin välein lasta vessaan. Potalla meillä ei oo kukaan istunu, silti niitäkin pari talosta löytyy, vaan kun on oikea aika, niin ovat oppineet suoraan pöntölle. Vaikka helpottaishan se, jos tämä viittä vaille kolmivuotias muksu edes viittisi yrittää itse pukea esimerkiksi, kun tässä nyt kuitenki on lisäksi 4-, 5-, 1,5-vuotiaat ja 4kk vauva, mutta helpompaa itelle on se että kyselemättä ottaa ja pukee hänet. Eiköhän tuo joskus opi ite pukemaan, syömiset ja vessakäynnit kuitenki sujuvat suht hyvin jo.

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      WOW teillä on koko setti! Aplodit! Tossa tietysti on ehkä helpompaa että kaikki vaan samassa prosessissa vaatteisiin ilman vastalauseita 😀 Tsemppiä!

  • Liisa
    marraskuu 17, 2018

    Haluan vanhempana huolehtia, että lapseni nukkuvat tarpeeksi, syövät suht terveellisesti ja säännöllisesti, saavat rakkautta, huomiota ja kokevat olonsa turvalliseksi, oppivat käyttäytymään, liikkuvat ja ulkoilevat tarpeeksi. Lujasti lempeä on tavoitteeni. Mutta usein tunnen olevani enemmänkin jatkuva ohjaaja/muistuttaja/käskijä. Varsinkin ruutuajassa ja nukkumisajassa käydään meillä taistelua.
    Ruutuaikaa rajoitan siksi, että sitä on lapsen itse vaikea säädellä. Jos he saisivat päättää, ruudun ääressä menisi helposti pitkä tovi. Aika on pois yhteisestä ajasta ja ulkoilusta. Kokeilin viikon verran,etten rajoita pelaamista. Pelasivat, ja kyselivät sitten ennen iltapala-aikaa, että voidaanko ulkoilla/leipoa/askarrella/leikkiä. Ja huusivat sitten pettyneinä, kun jäi ulkoilu ja legoleikit ym. väliin. Mutta eivät huomanneet jättää pelaamista vähemmälle, vaikka siitä keskusteltiin ja ohjattiin ja pyydettiin lopettamaan pelaaminen. Pelasivat ja kiukkusivat vain, joka hemmetin päivä.
    Valitettavasti kello soi arkiaamuisin tiettyyn aikaan, joten nukkumaan on illalla mentävä säännöllisesti. Muuten meidän lapset on ainakin aamulla väsyneinä kiukkuisia kuin ampiaiset. Loma on erikseen, silloin joustetaan.
    Kuivaksi oppimista ei voi pakoittaa, se vaatii että lapsen hermosto kypsyy ja kehittyy. Voi toki ohjata ja kannustaa oikeaan suuntaan. Tuskin eskari enään vaipoissa kulkee.
    Ja pukemisenkin kanssa sama homma. Jossain vaiheessa on lapsesta noloa, että häntä puetaan. Esikoiselle sanoin kiusoitellen, että äiti tulee mielellään kouluun auttamaan pukemisessa. Motivoi eskaria kummasti harjoitelemaan takin hihansuun laittamisen hanskan varren päälle 😀 Voi ohjata ja kannustaa oikeaan suuntaan tässäkin ja antaa lapselle mahdollisuuden ja aikaa harjoitteluun.
    Välillä pitäisi minun ainakin muistaa pitää suuni kiinni ja antaa ohjeistuksen olla. Helposti tulee toistettua turhaakin papukaijana ohjeita; pese kädet, käy vessassa, istu paikallasi pöydässä jne.
    Käyttäyttymisessä esimerkillä on suuri merkitys. Jos ei itse muista sanoa kiitos, ole hyvä, anteeksi. Voiko sitä vaatia lapselta?
    Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla.

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      Tosi hyvin sanottu, kaiken kaikkiaan! Just näin se on. Vanhemmalla on vastuu juuri nukkumisesta ja ulkoilusta (kummastakin mulla tuli nyt pisto sydämeen) mutta nää arjen askareet on kyllä paljon hienosyisempi asia ja siinä voisi antaa vähän enemmän löysää.

      ”Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla.” JUURI NIIN!

      • Joksu
        marraskuu 23, 2018

        ”Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla”. Tämä on asia, josta minä ja mies usein väännämme keskenämme. Meiltä kun löytyy hyvin samanoloinen lapsi (7v) lisättynä erityistarpeilla. Mies tuntuu pelkäävän, ettei hän ikinä opi mm ruokatapoja, jos niistä ei koko ajan muistuta. Minä olen jo kauan sitten todennut, että ”valitse taistelusi” toimii paljon paremmin.

  • Nimetön
    marraskuu 19, 2018

    Kyllähän tässä kyynel tirahti silmäkulmaan! Vuosia väännetty ja mietitty, miksi muiden lapset toimii noin ja meidän ei.. Toisen lapsen saaminen avasi onneksi silmät. Kyse on temperamentista, ei niinkään meidän kasvatusmetodeista. Välillä vain kannattaa antaa olla ja muistaa tulisielujen parhaat puolet. Meillä ainakin juuri herkkyys, empaattisuus ja oma ajattelu ilahduttavat! Ja jotenkin olen päätynyt siihen, että jos joku ei ymmärrä, hän ei ole kohdannut kyseistä temperamenttityyppiä. Saa tulla kokeilemaan! 🙂 Kiitos tekstistä!

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      <3 saa niin kiinni tuosta! Tietty epäonnistumisen fiilishän siinä herkästi on.

  • Anna A
    marraskuu 19, 2018

    Kyllä!
    Ei auta sanoittaminen, ei kiristys, lahjonta eikä uhkailu (kyllä olen koittanut aivan kaikkea), ei pyynnöt, ei kuiskaaminen, ei karjuminen ei mikään.

    Olen päättänyt kutsua tätä passiiviseksi kasvattamiseksi 😀
    Tällä mahtavalla keinolla (ts anna olla) lapsista tulee mahtavan omatoimisia ja itse ajattelevia. He myös oppivat katsomaan kokonaiskuvaa ja näkemään mitä tarvitsee milloinkin tehdä…

    Olen havainnut, että kaikki pyytämäni asiat lapset osaavat vallan hienosti tehdä, he myös tietävät säännöt, heitä ei vain just nyt huvita totella minua/tehdä niitä. Eikä siinä auta yhtään mikään… paitsi passiivinen kasvattaminen. Kun lapsen oma motivaatio on tapissa, niin kyllä kaikki vaatteet löytävät päälle, kakat tulevat pottaan, ruoka lautaselle, tyhjä lautanen tiskipöydälle yms.

    Kun vielä se sohvalla s**tana hyppimisen lopettamisen sisäinen motivaattori jostain löytyisi!

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      Haha se on jännä tosiaan miten joihinkin asioihin sitä motivaatiota ei vaan koskaan löydy!

  • KR
    marraskuu 19, 2018

    Ai että. Tämä. Allekirjoitan joka sanan. Meillä kohta 12v esiteini, jonka kanssa ehdittiin vuosia tapella IHAN JOKA PERKELEEN ASIASTA. Sitten aloin antaa olla. Tehtiin asioita yhdessä, lopetin kiristämisen (toki valikoiden edelleen tiukissa paikoissa) ja hengittelin (hengittelen) todella monta kertaa ja todella syvään.

    Nyt kun oma ulkonäkö alkaa kiinnostaa niin kas vain, hampaat pestytyvät, hiukset on mintissä, vaatteet katsotaan itse ja huonekin pystyy pääosin siistinä koska kaveritkin hengaa siellä.

    Toki välillä väännetään asiasta jos toisestakin, mutta pääosin asiat rullaa. En olisi ikinä uskonut! Toki anoppi ja suurinosa muistakin on eri mieltä tästä antaa olla-kasvatuksesta, mutta parempi ehkä näin kun kaikki lataamossa psykoosissa.

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      Juu ei niille anopeille ja muille kannata kertoa 😂

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      Ihana kuulla että tämä(kin) helpottaa!

  • Pauliina
    marraskuu 19, 2018

    Esikoinen oli ja on yhä pienestä esiteineilystä huolimatta kuin ihmisen mieli. Lempeä, joustava ja kaikin puolin ns. helppo lapsi. Sitten syntyi kuopus, jolla on luonne isolla alkukirjaimella ja jonka ensimmäiset sanat olivat ”ei haluu”. Siinä oppi hyvin nopeasti ettei olekaan niin hyvä äiti ja kasvattaja kuin ehkä harhautui esikoisen kanssa luulemaan, kun rinnakkain itkettiin räkä poskella eteisessä kuopuksen kanssa ja taisteltiin päivä ja tunti toisensa jälkeen kaikesta. Mikään ei käynyt, ei yhtään mikään mitä ehdotti, pyysi tai vaati. Nyt kuopus on tokaluokkalainen ja aivan yhtä lempeä ja joustava kuin isoveljensä, temperamenttinen toki yhä. Piti vaan vähän kasvaa. Minä puolestani kasvoin ihan yhtä paljon siinä ohessa ja opin valitsemaan taisteluni.

    • Valeäiti
      marraskuu 20, 2018

      Tää on yksi suurimmista iloista mun mielestä kahden lapsen kanssa: oppii ymmärtämään miten vähän on lopulta omasta itsestä kiinni kasvattajana ja miten paljon luonne isolla ällällä vaikuttaa asioihin 🙂

      Mä uskon että kouluun mennessä rauhoittuu paljon kun on vähän pakko! Toivon myös niin! 😀

  • Johanna
    marraskuu 19, 2018

    Hmm kasvatan kuopustani vähän tuolla linjalla. Toimii paremmin kun käskeminen 😉 Eikä ongelma ole edes anopit yms vaan isosisko. Mitä tehdä kun toinen toimii heti kun jotain pyydetään tekemään ja toinen ei? Tämä tuntuu usein todella epäreilulta ja isosisko myös välillä asiasta huomauttelee.

    • Valeäiti
      marraskuu 19, 2018

      Jep aivan sama ongelma täällä.

  • Ida
    marraskuu 20, 2018

    Valitse taistelusi on aivan hyvä metodi. Olen ammattikasvattajana huomannut, että keskittymällä hyvään lapsessa saa motivoitua lasta kaikkein parhaiten. Toki selkeät rajat pitää olla, ja parempi jos ei edes liikaa lähde neuvottelemaan asioista, jotka ovat vanhemman päätösvallan alla (turvallisuus, pukemis- ja lähtötilanteet, jossain määrin myös hygienia), mutta yleensä lapsi kyllä ymmärtää, mitä häneltä odotetaan, vaikkei sitä sataa kertaa toistaisi (toki erikseen erityislapset, esim autismin kirjoon kuuluvat). Ja jos jaksaa kehua ja nähdä ja tehdä näkyväksi pienetkin onnistumisen kokemukset, motivoi se lasta enemmän kuin mikään muu. Sama metodi toimii myös itseen. Voimia ja tsemppihalit, hyvin sä vedät!

    • Valeäiti
      marraskuu 20, 2018

      Ihana kuulla, kiitos! <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.