Erään taloudessamme asuvan nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa on sitten taaperoiän taistelu vähän kaikesta. Hän ei todellakaan tee oma-aloitteisesti asioita, ja monesti pyynnöt menevät kuuroille korville. En mä jaksa ja miks on pakko jne. Erittäin usein homma on mennyt tappeluksi.
Paitsi sitten jos on päättänyt antaa joskus niiden riitojen vain olla. Sillä jos jotain minäkin olen oppinut, niin sen että toisilla ei ole uhmaa vaan temperamentti, niin kuin Laura vastikään hauskasti kirjoitti. Ja sellaista temperamenttia vastaan loputon taistelu on ihan kaikille uuvuttavaa. Pahimmillaan siinä nujerrataan toisen tahtoa, koska halutaan olla väkisin oikeassa tai pelätään oman aikuisen auktoriteetin menettämistä.
Sellaisen temperamentin hanskaamisessa kannattaa tiukan johdonmukaisuuden sijasta tai lisäksi kokeilla myös pehmeämpiä keinoja. Harhauttaa leikkiin, kehua onnistumisia ja sitten joskus ihan vain odottaa että homma korjaantuu.
Vängättyäni tämän erään henkilön kanssa läpi pissalla käymisen, pyyhkimisen, käsien pesemisen, hampaiden harjaamisen, pukemisen, pöydässä paikallaan istumisen, ulkovaatteiden pukemisen, turvavyön laittamisen ja ihan joka jumalan asian kanssa, olen vihdoin löytänyt minulle sopivan kasvatusmetodin, jota kutsun nimellä ”Anna olla”.
Olen aina välillä vain antanut olla!
Olen toki johdonmukaisesti kertonut että näin nyt pitää tehdä ja ohjannut, käskenyt, houkutellut ja motivoinut tekemään. Kertonut 365 päivää vuodessa että aamullakin pestään hampaat.
Sanoittanut tunteita, antanut aikaa ja selittänyt kaiken auki. Joskus olen asettanut seurauksia, jos kohta ei ala tapahtua (niillä ei muuten ole yhtään mitään vaikutusta tässä temperamentissa; sekä seuraamukset että palkinnat ovat täysin yhdentekeviä). Mutta ihan yhtä johdonmukaisesti olen usein päätynyt itse tekemään asiat hänen puolestaan, päättänyt lopettaa taistelun jossain kohtaa.
Tajusin joskus että mieluummin puen hänen puolestaan kengät seuraavat kolme vuotta kuin tappelen siitä kahdesti päivässä niin että kaikkia itkettää. Sillä tämä temperamentti voittaa minut, Insinöörin, vanhempamme, päiväkodin henkilökunnan ja myös kaikki pahaa-aavistamattomat sivulliset jotka joskus yrittävät viekkaasti saada sen toimimaan toivotulla tavalla.
Arvaan mitä ajattelet. Että ei kai ole järkeä antaa periksi – sittenhän se ei koskaan opi tekemään niitä itse ja siitä kasvaa ihan kamala itsekäs mulkku. Okei okei ehkä et ajatellut ihan noin, mutta kuitenkin ajattelit että on väärin antaa periksi ja siten opettaa ettei tarvitse totella? Omasta kokemuksestani sanoisin että hui hai – oppii se! Siihen vain menee aika helvetin kauan.
Nykyisessä maailmankuvassa alan jopa taipua ajattelemaan että kyky olla ottamatta käskyjä mukisematta vastaan voi oikeastaan olla aika jees.
Enemmän kyseenalaistan sitä, onko meistä jokaisen jo pienestä pitäen alistuttava siihen muottiin että se mitä käsketään, se tehdään? Ehkä jotkut meistä ovat vähän eri tien kulkijoita, joille pitää erittäin pitkän rannan kautta opettaa miksi se yhteisesti totteleminen on hyvä juttu. Kun siihen pitkään tiehen ei keskimäärin ole arjessa aikaa, kannattaa välillä enemmin antaa periksi kuin vääntää väkisin.
Monta vuotta tämän kanssa taisteltuani olen ilokseni huomannut monta hyvää juttua tässä ajoittaisessa löysyydessä.
Sen lisäksi että minä olen rennompi enkä jäkätä päivittäin, lapsi itse asiassa tänä päivänä toden totta käy itse vessassa (pyyhkii, vetää, pesee), käy ensimmäisestä pyynnöstä käsipesulla, pukee pääsääntöisesti itse, laittaa turvavyön itse kiinni ja niin edelleen. Hän on myös empaattinen ja huomaavainen eikä mikään käskyttävä tyranni joka ei suostu koskaan muiden pyyntöihin. Huvittavaa kyllä, hän on myös erittäin tarkka säännöistä – silloin kun hän pääsee vahtimaan että muut niitä noudattavat. Tietää siis kyllä tasan tarkkaan miten kuuluu toimia ja toimii yhä enemmän niin ilman valitusta.
Sinulle, josta tuntuu ettei lapsesi koskaan tottele mitään ilman vääntöjä haluan siis sanoa että antakaa toisillenne aikaa. Kyllä se sieltä tulee.
Toisinaan parasta vanhemmuutta voi olla se ettei yritä vanhemmoida ollenkaan vaan on vain. Hengailee. Se on paljon kivempaakin kuin jatkuva rutiiniränttääminen.
Kerrottakoon muuten loppuun myös että tällä samalla “anna olla vaan” metodilla voi myös opettaa lapset kuivaksi. Ihan rohkeasti jättää sen joka aterian jälkeisen fiksuun aikaan potattamisen ja vain odottaa että he sen itse oppivat. Uskomatonta mutta totta! Kuulit sen ensimmäisenä täältä, ole hyvä!
Lue myös:
Kun keinot loppuu, laske rimaa