Juttelin kahden ystäväni kanssa Elämän Isoista Asioista. Nelikympin kriisistä, identiteetistä ja sitä mitä kaikkea elämässä piti tässä vaiheessa olla. Puhuttiin sellaisesta “tässäkö tämä oli” -tunteesta, joka tulee kun elämä on ns. valmis ja tajuat että teet tästä eteenpäin lähinnä töitä kunnes jäät eläkkeelle ja alat hoitaa puutarhaa.
Havahduin keskustelun aikana tajuamaan että olen päässyt tuon ajatuksen yli ja elän itse asiassa jotain ihan uutta alkua, jossa koen olevani vapaa, utelias ja super onnellinen. Tunnistan toki täysin sen kriisejä kutsuvan ajatuksen, ja mulla oli se itsellänikin ennen Kolmosta. Se oli ehkä yksi syistä lähteä vielä häntä toivomaan, koska huomasin ajattelevani että tässäkö tämä oli? Nyt on lapset, talo, ura ja kaikki. Elämä on valmis. Nytkö sitten vain tehdään töitä? Ei kiitos.
Toki silloin käsillä oli ihan oikea vauvan kaipuu, mutta oli se varmasti myös sellaista pientä orastavaa kriisiä siitä että elämä on liian aikuista ja tästä eteenpäin tylsää. Yksi uusi rakas perheenjäsen oli juuri oikea tyyppi sekoittamaan pakkaa ja ravistamaan minut hereille sellaisesti normintäyteisestä putkesta, joka alkaa lukiosta ja päättyy eläkekahveihin.
Nyt huomasin ajattelevani ystävieni kanssa keskustellessa että tästähän se kaikki vasta alkaa!
Minulle syntyi kaksi isoa oivallusta keskustelusta.
Ensinnäkin, koen olevani vapaampi kuin koskaan ennen. Tämä johtuu siitä että en kanna enää muiden odotuksia harteillani. Olen todistetusti “pärjännyt”: saanut perheen, päässyt hyviin töihin, rakentanut jopa talon. Nuorena oman elämänsä rakentamisen paineet voi olla kovat, kun jokainen uteliaana odottaa minkälaiseksi aikuiseksi kasvat, sitten tulee perheutelut.
Mulla on sellainen olo että olen nyt ikään kuin valmis, rakentanut hyvän pohjan. Sitten sen päälle vielä otin ja pajautin pari normia palasiksi: Saimme lapsen vaikka kaksi ekaa olivat jo isoja. Irtisanouduin ja jatkoin yrittäjänä, aika eri alalla kuin mihin olin vaivalla rakentanut vahvan uran. Jotenkin näiden yllätysten jälkeen koen että vapautin itse itseni kaikesta viimeisestäkin muiden (tai omieni!) oletusten mukaan elämisestä.
Toinen merkittävä muutos viimeisten vuosien aikana on ollut muutos omassa asenteessani elämäni käänteitä kohtaan. Menin pitkään ikään kuin passiivisena osallistujana, että näin nyt tapahtuu. Halusin toki kaikkia asioita joita tapahtui mutta en koskaan varsinaisesti kyseenalaistanut niitä. Vaikkapa naimisiinmeno: me menimme kihloihin ja naimisiin ja olin ihan että check, näin nämä asiat on tapana tehdä. Siis ihan rakkaudesta kyllä mutta en koskaan miettinyt että tarvitsemmeko meidän suhteeseen juuri avioliittoa.
Edelleen toki haluan tuon kumppanini kanssa olla naimisissa mutta tänä päivänä se on puhtaammin sitä että haluan olla hänen kanssaan vahvassa suhteessa, naimisissa, eikä sitä että no niin nyt yleensä tehdään.
Olen myöskin vihdoin itsekin tajunnut, ettei omat työni ole vain tulleet minulle, vaan että olen itse aktiivisesti niitä kohti ponnistellut. Tämä tarkoittaa että voin jatkossakin ponnistella sinne minne huvittaa.
En enää ajattele että asiat ovat vain tapahtuneet minulle, vaan koen olevani itse oman elämäni ratissa.
En enää ajelehdi.
Musta tuntuu että olen nyt jotenkin kaikista siisteimmän elämäntilanteen alussa! Olen saanut kaiken tärkeän, pohja on hyvä ja tukeva. Mitä kaikkia siistejä seikkailuja sen päälle voikaan rakentaa?
Loppuun on sanottava että meidän on helppo olla onnellisia ja rentoja, meillä on elämän palikat tosi hyvin. On taloudellista ja henkistä turvaa, terveyttä ja etuoikeuksia. Kaikenlaista voi tapahtua vakavista sairauksista kuolemaan ja avioeroon ja silloin tämä teksti olisi ehkä ihan toisenlainen. Silti jotenkin ajattelen että olen ensimmäistä kertaa elämässäni niin vahvasti oman elämäni päätähti että kestäisin isotkin takaiskut nyt paremmin kuin ennen. Luotan itseeni, meihin, päätöksiimme. Luotan itsenäisyyteeni ja vapauteeni.
Hitto vie, onko tässä käynyt niin että olen tullut…aikuiseksi?