Siitä asti kun Ykkönen syntyi, olen ollut välillä etukäteishaikea. Kohta se on jo niin iso ettei enää nukahda rinnalle. Kohta se liikkuu, pian jo juoksee ja sitten haistatteleekin mulle teininä ja minä mietin kaiholla että vastahan se oli se pieni mytty, jonka silmät pyöri pajatsona päässä kunnes akku loppui ja koko vauva sammui.
Etukäteishaikeus jatkui, vaikka aika yritti näyttää ettei huolta ole. Joka vuosi tyttö kasvoi isommaksi mutta oli silti vielä pieni. Se sai pienen sisaruksen, sitten toisen ja kolmannenkin. Jokaisen uuden vauvan kohdalla esikoinen kasvoi noin viisitoista senttiä pituutta mutta on vieläkin minusta aika pieni. Tulee syliin, hakeutuu luokseni kun on hätä ja kertoo kaikki kuulumisensa yhteen hengenvetoon. Paitsi ei hän enää ihan kaikkea kerro, huomauttaisi hän itse tässä kohtaa.
Ne uudet vauvat ovat toisaalta pitäneet huolen sekä siitä ettei tarvitse olla haikea: ollaan päästy kiinni siihen ihan mini-ihmisen elämään aina uudestaan. Toisaalta huokaan jokaisen vauvan kohdalla yhä nostalgisemmin virstanpylväiden kohdalla ja jo kolme kertaa olen haikeasti sanonut jonkun jutun olevan kuitenkin viimeinen kerta, kun…
Jospa nyt tällä hetkellä kuitenkin uskaltaisin sanoa, että tämä on viimeinen kerta kun meillä on ihan pieni vauva, joten olen taas miettinyt sitä. Milloin niistä tulikaan isoja?
Jotenkin niiden kaikkien pitkien puistoreissujen ja sitteristä hinkattujen puurojen lävitse aika väkisin kulkee ja kasvattaa huomaamatta pienistä lapsista isoja, nuoria, joskus sitten aikuisia. Eikä sitä arjen menossa huomaa että lapsi on kasvamassa isoksi.
Milloin on syytä oikeasti olla haikea siitä ettei lapset enää ole niin pieniä?
Milloin loppuu virallisesti se aika jossa pieni tahmea käsi ottaa omastasi kiinni kun tarjoat kättä? Mihin asti sinkoavat pehmeät käsivarret ylös isompaa kohti, vaatien syliin – ja kuinka ison lapsen jaksat edes nostaa syliisi istumaan?
Mikä on se viimeinen kerta kun lasken pienen leikkijän sylistä, enkä enää nosta sitä uudelleen syliin vaan siirrymme haleihin?
Minä sanoisin että isomman lapsen elämä alkaa kolkutella noin kuusivuotiaana, kun päiväkoti muuttuu (esi)kouluksi. Silloin se ihan pieni möttönen alkaa kuoriutua omaksi itsenäiseksi ihmisekseen, joka on ajoittain fyysisesti ja henkisesti jo vähän kauempana sinusta. Kuminauha välillänne kasvaa ja pitenee niin että yhtenä aamuna havahdut siihen miten tuo tokaluokkalainen on jo yhtäkkiä aika iso. Ja että lukionkin valitsi ihan itse.
Mutta! Vaikka lapset on vain hetken pieniä, on ne kyllä tosi pitkään vielä oikeasti lapsia. Pieniäkin.
Tämä teksti on ollut mulla luonnoksissa kaksi vuotta. Silloin mietin että nytkö se hetki koitti? Ykkönen oli täyttämässä kymmenen ja mietin että ainakin tänään se on vieläkin aika pieni. Olin kirjoittanut näin:
”8v ja 10v ovat jo tosi itsenäisiä mutta vielä ihan vauvoja silti. Pienen lapsen elämään kiinni pääseminen vain vaatii enemmän aikuiselta, sinun pitää heitä muistuttaa siitä – leikistä ja läheisyydestä. Nelivuotias vaatii vielä itse sinut leikkiin ja olemaan läsnä. Kahdeksanvuotias taas leikkii mielellään jo isoa, jota ei legot kiinnosta. Kaikkien niiden vuosien jälkeen kun toivoit että ne hetkeksi unohtaisi sinut, alat toivoa että ne taas muistuttaisivat sinua olemaan lähellä.”
Nyt se kymmenenvuotias on jo kohta kaksitoista ja olen edelleen sitä mieltä että on se vielä aika pieni. Opettajana työskentelevä siskoni sanoo aina että kyllä ne 15-vuotiaatkin on vielä ihan lapsia: tarvitsevat aikuista avuksi ja hakevat läheisyyttä. Alan uskoa.
Kun asiaa oikein tarkkaa ajattelee, se pikkulapsuus onkin ehkä enemmän tunne ja tarve kuin ikävaihe. Ei se ole pelkästään se mahtuuko lapsi syliin tai pitääkö sinua kädestä, leikkiikö se vielä mielikuvituskavereiden kanssa tai sanooko painokkaasti TOPS! kun haluaa että pysähdyt.
Enemmän pikkulapsuus liittyy minusta tarvitsevuuteen. Siihen että vanhemmat ovat ensin kirjaimellisesti kaikki maailmassa, sitten vahvasti rajaamassa elämäsi reunoja ja lopulta vain kentän laidalla kannustamassa, laittamassa “hyvin meni” tekstiviestejä julkisten esiintymisten jälkeen. Mutta aina lapsi heitä tarvitsee. Lapsi on ikuisesti vanhemmalleen lapsi.
Ihan portaattomasti tämä kasvu pienestä lapsesta isommaksi ei aina käy. On muutama hetki, jolloin rysähtää kunnolla; eka tahtoikä 2-3v välissä, eskarin / koulunaloituksen uhmakausi 6-7v sekä Se Oikea Murrosikä sitten joskus 13-14+. Kahdesta ekasta on nyt kokemusta ja niitä yhdistää samat tunteet minulla vanhempana. Silloin lapsi tuntui muuttuvan yön yli ihan kummalliseksi räyhähengeksi johon ei saanut hetkeen kunnolla yhteyttä. 
Silloin tuntui että se oma tuttu lapsi oli viety pois ja tilalle tullut joku angstinen pallo, joka ei tiedä miten päin olla. Pahin vaihe kesti jonkin aikaa kunnes PUF jostain ilmestyi uusi lapsi. Se oli tuttu mutta ihan uusi, monta vuotta vanhemman oloinen. Erityisesti siinä noin tokan luokan kohdalla tajuaa lapsen käyneen juuri läpi jonkun oudon ”kotelosta toukaksi” -tyyppisen meiningin. Se tulee yhtäkkiä takaisin luoksesi kuin olisi ryöminyt jonkun liian ahtaan ja pimeän tunnelin läpi ja itsenäistynyt kovasti matkalla.
Niissä hetkissä on ollut toisaalta tosi fiiliksissä tutustumassa siihen uuteen lapseen, toisaalta surrut hiukan sitä edellisen version poistumista. Mua lohduttaa ajatus siitä että tulevissa murroskausissa käy varmaan sama. Että hetkeksi rakoilee kaikki yhteydestä hermoihin, mutta sitten sieltä vielä palaudutaan ja edessä on entistä siistimpi tyyppi.
Tuo otsikon lause on muuten sellainen sisustustaululause, joka pysäytti. Se on nimittäin kyllä vähän totta. ”Eräänä päivänä lasket lapsen pois sylistäsi etkä enää koskaan nosta takaisin”. Aina se yllättää, miten isoja ne yhtäkkiä on. Mutta samalla ne yllättää sadalla muulla tavalla, saavat huokailemaan että vitsi toi on kyllä makee tyyppi.
Joten sinulle, joka mietit että apua kohta ne kasvaa; minulle joka mietin samaa tämän viimeisen (?) kanssa: joo, ne kasvaa. Mutta ovat vielä tosi pitkään pieniä ja senkin jälkeen ihania.
(Mutta myönnettäköön että sitä vastasyntyneen tuhinaa ja pehmoista ihoa pitäisi jotenkin pullottaa, ei niitä takaisin saa).
Kuvat 1 & 4 Susanna Hynynen; Kuva 3 Dorit Salutskij