Kiitos kutsusta, mutta tänään köllin vauvan kanssa kotona

Miten IHANIA viikkoja tässä on ollut, kerta kaikkiaan! Elämä on jotenkin auennut ja kesä on räjähtämässä käsiin – jos ei aina sään puolesta niin ainakin menojen. Joka puolelta tulee yhtäkkiä kutsuja super kivoihin asioihin nelikymppisistä kesäkauden avajaisiin. Rakkaat kollegat vievät mukanaan äitiyslomahumputteluihin ja olen päässyt taas treenaamaankin.

Arjessa on valtava ja niin tervetullut ero aikaan ennen Nelosta. Silloin muhittiin kotona sään, pandemian ja loppuraskauden takia. Ei ollut mitään tekemistä ja vihasin meidän kaunista kotia. Se ei ollut pelkkää loppuraskauden hormonia vaan ihan aitoa alakuloa, mustaa tunnelma jossa ajatukset muuttuvat yhdentekeväksi harmaaksi mössöksi ja elämän keskipisteenä pyöri ne joka päivä toistuvat sotkut. Mulle ei todellakaan sovi se kotona aamusta iltaan pyöriminen, se on tässä viime vuosina tullut todettua.

Vaan eipä sovi jatkuva suhaaminenkaan. Menneellä viikolla oli joka päivä niin kivaa, hauskoja tapahtumia ja ihania kohtaamisia. Mutta niitä oli käytännössä kaikki päivät täynnä. Oli eri syistä kiireisiä aamuja, huonosti nukuttuja öitä, paljon suhaamista ympäri kaupunkia ja iltaisinkin menoja.

Jokainen tapahtumista oli mulle tärkeä ja sain niistä hirveästi energiaa. Menetin myös energiaa niissä, sillä kuten masennuksen ja työuupumuksen aikana opin, myös kiva kuormitus on kuormitusta. Keho ei ihan suoraviivaisesti tunnista onko kaikki systeemit punaisena hauskanpidon ja äänekkään naurun vai työstressin takia.

Sen viikon keskiviikkona poksahdin. Tulin iltariennosta kotiin Insinöörin avuksi nukuttamaan kahta pienempää ja saattelin vielä lähempänä kello yhtätoista yhtä lapsista nukkumaan. Tulin takaisin alakertaan pää jo tosi kovaa särkien (särky oli alkanut jo kaksi päivää ennen mutta olin väkisin tunkenut sen läpi lepäämättä) ja hajosin sotkuihin.

Arki oli romahtanut parissa päivässä. Sinä aamuna yhdelle ei löytynyt ollenkaan puhtaita vaatteita, toisen valokuvalappu oli kateissa ja äidinmaidonluovutusjutut likaisia. Vaipat täydentämättä paikalleen ja roskispussit loppu. Päiväkodista tullessa ei ollut ruokaa valmiina ja kun sitä yritin tehdä karkasi taapero rikkinäiselle trampalle ja aiheutti sydärin. Astiat oli kaikki likaisena ja olohuoneen kierrätyskartonkiröykkiö blokkasi tien kun yritin hyssytellä jotain lasta, en muista enää minkä ikäistä.

Omat vaatteeni tuntuivat nahkealta, koska en ollut kolmeen päivään löytänyt oikeita imetysvaatteitani ja samat rintsikat olivat päivin öin päällä. Missasin pari yhteistyötä koska en ollut vastannut viesteihin. Särkylääkkeet olivat hukassa.

Rakastamani kontrolli oli kaukana ja purin kaiken syyttömälle Insinöörille:

Meidän on pakko tehdä tälle tilanteelle jotain! Mä en kestä elää näin!

Draaman vielä hälvetessä tajusin että kyllä tämä taas järjestyy ja jos jotakin niin minun on pakko tehdä tilanteelle jotain. Enkä tarkoita kodin siivousta, sillä meidän kummankin vastuulla olisi pitää siitä pyykinpesusta ja ruoanlaitosta jne huolta; mutta minä olin se joka oli turboahtanut oman ja sitä myöten yhteisen kalenterin ihan katastrofitilaan. Juuri sellaiseen jossa joustovara loppuu. Insinööri tyhjensi hiljaa tiskikonetta ja minä menin itseeni.

Päätä jyskytti jo tosi kovaa, ja päivän verran jatkunut huimaus, sekava olo ja epäterveellinen väsymys lannistivat. Otin lääkkeeni, menin nukkumaan ja tyhjensin kalenterin seuraavalta päivältä.

Kuuntelin vihdoin kehoani.

Ja ai että kuulkaa, se kannatti. Seuraavana päivänä olin vain. Puin mukavimmat (ja puhtaat, toim huom) vaatteet mitä löysin, en meikannut. Valitsin silmälasit jotka eivät vahingossakaan satuta minua. Lepäsin niin paljon kuin pystyin, köllin vauvan kanssa ja siivosin pahimmat arjen esteradat taas piiloon. Katsoin telkkaria, tein vähän ruokaa ja nuuhkutin vauvaa. Paljon.

Päätin kirjoittaa tämän tekstin itselleni muistutukseksi kun ihailin Nelosta yhden syötön jälkeen. Hän makasi rinnallani levollisena ja mutusteli omaa rannettaan. Sormensa hapuili ilmaa, joten laitoin poskeni niitä vasten ja annoin hänen tunnustella minua, minun häntä. Kyllä kyllä, itkin. Vauva on niin ihana.

Tämä aika elämässä on niin ainutlaatuista. Vauva on vain hetken tämmöinen, arkeni vain lyhyen aikaa näin kovin joustava ja täynnä kaikkea kivaa. Kummastakin nautin valtavasti: siitä rauhallisesta kotona olosta ja toisaalta pitkistä päivistä mammalomailevien ystävien kanssa, kävellen ja höpötellen. Mutta minun tehtäväni on varmistaa että kalenteri mahdollistaa tämän kaiken ja monen vuoden menojalan vipattamisen jälkeenkin malttaa vastata ”kiitos hirveästi kutsusta, mutta tällä kertaa en pääse paikalle”.

Upea kuva minusta: Aino Heininen

6 Kommentit

  • Anu

    Ihana juttu! Niin paljon samaistun ajatuksiin ja tunteisiin, että ihan meinaa itkettää❤️

  • Anna

    Oi kuinka tämä kirjoitus kolahti myös tälle 3kk pojan äidille.

  • Saara

    Samaistun niin kovasti tähän ❤️. Myös Stella Harasek kirjoitti taannoin blogiinsa postauksen, jonka ääreen palaan yhä uudelleen ja uudelleen. Hän totesi, että aikuistumisen selvin merkki on ollut alkaa elää potentiaalin sijaan realiteetin mukaan.

    Tämä ajatus on minulle niin kovin tuttu. Ajoittain ahdan kalenterin täyteen kaikkien velvollisuuksien ohelle kaikkea kivaa, mihin osallistuminen on juuri ja juuri potentiaalisesti mahdollista, jos aivan kaikki menee putkeen. Realiteetti on kuitenkin se, että aniharvoin näin käy ja siksi kalenteriin on jätettävä joustoja ja tyhjiä iltoja + viikonloppuja.

    Tietyssä mielessä pandemia-aika opetti hiljentämään tahtia ja nyt on vain löydettävä se tasapaino kaikkien näiden menohalujen ja -mahdollisuuksien keskellä. Itselle varmin merkki on ainakin se, kun huojentuu jonkun menon peruuntuessa (vs. korona-aikana, kun siitä tuli suuri suru). Se on ainakin varma merkki siitä, että nyt on kalenterissa liikaa kaikkea.

  • Staika

    Sama virsi Rahikaisella, samalla vanhalla nuotilla. Tämän luettuani harkitsen vielä uudelleen tarjoudunko leipomaan kaverin lapsen juhliin. Minusta nämä koululaisten kesäloman ensimmäiset päivät laittaa vielä kaiken seuraavaan potenssiin. Taas on se aika kun kaikki ovat kotona syömässä lounasta ja välipalaa ja välipalan välipalaa. Menee tovi ennen kuin sisäistetään lomarytmi. Tosin vauva menee varmasti omalla rytmillä koko kesän. Eli vanhemmilla ei hiljaista hetkeä illalla. Jee.

    Pääsin tunnelmaan tuossa imetyksen jälkeisessä hetkessä . Parasta ❤️

  • anonyymi

    Sulla oli joskus se kolmoselle luettu juttu, mitä hän ei hyväksynyt sinulta vaan isä osasi paremmin. Nauroin sille ihan hirveästi, kun molemmat yrititte. Löytyykö sitä enää mistään? Johonkin satuun se liittyi.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Instagramissa! Löytyy kohokohdista nimellä ”anteeksi”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.