Kirjoitan tätä tekstiä Malagan hiekkarannalla, se on tänään toimistoni. Kuulen ja haistan meren tuossa vieressä, tässä käy hento tuuli mutta aurinko paistaa jo kuumasti vaikka kello on vasta kymmenen.
Tämä on viimeinen täysi päivä ilman lähtötohinoita, huomenna pitää jo pakata laukut sillä sunnuntaina lähtö lentokentälle on heti aamusta. Aivan kukonlaulun aikaan meidän laskujemme mukaan koska tänäänkin herättiin vasta puoli yhdeksältä. Olemme näemmä siirtyneet espanjarytmiin tässä juuri ennen lähtöä: pienin menee puoli kymmenen nukkumaan ja siitä seuraavat joskus 11 jälkeen, eilen puolilta öin vasta hiljeni.
Aivan kamalaa hahaha! Mutta tavallaan ihan ihanaa, ollaan eletty kyllä niin huolettoman aikataulutonta elämää täällä. Ensi viikolla se muuttuu ja arki palaa ainakin Ykkösen koulunkäynnin osalta.
Kakkonen tekee matkaa autolla kotiin vielä viikon verran Insinöörin kanssa ennen palaamistaan kouluun, Nelonen ja Kolmonen jäävät tästä koko kesäksi kotiin. Nelosella toki koko vuosi vielä kotona muutenkin mutta Kolmonenkin menee takaisin päikkyyn vasta elokuussa joten tässä on edessä sellainen kolmen kuukauden kesäloma.
Kuulitko Suomi? Saisi se räntä jo loppua ja aloittaa vähän kesäisempää tai edes keväisempää, kiitos!
Kaksi yötä kotiin. Voisi kuvitella että olo olisi tosi haikea mutta ei. Vähän arvasinkin että mulle käy näin ja olen tästä ilmiöstä tosi kiitollinen!
Mun mieleni toimii niin että aina muutosten tullessa se kääntyy pikkuhiljaa tulevaa kohti ja alkaa odottaa sitä innolla, vaikka muutos näennäisesti tosi haikea olisikin. Niinpä koko tämä viimeinen viikko on mennyt panikoinnin sijaan sellaisessa kutkuttavassa “kohta pääsee kotiin” fiiliksessä vaikka kaksi viikkoa sitten haukoin henkeä joka aamu että miten täältä pystyy ikinä lähtemään.
Tulee totta kai ikävä tätä lämpöä ja mukavaa säätä, lasten kanssa elämisen helppoutta kun ikinä ei tarvitse miettiä että entä jos on kylmä tai sataa. Sekä montaa muuta asiaa, tietty! Mutta samaan aikaan mulla on tosi levollinen ja kiitollinen olo. On sellainen täysin tyydytetty olo kun ollaan nähty ja koettu niin paljon että tuntuu sen riittävän pariksi vuodeksi.
Totuus on ehkä toinen kun päästään sinne ikuiseen marraskuuhun, mutta ainakin nyt tuntuu siltä että ollaan saatu enemmän kuin mitä yksi perhe voisi edes toivoa.
Tämä viimeinen viikko meinasi olla jo vähän tapahtumarikas kun vielä muutama juttu haluttiin kokea, mutta nyt on nähty nekin. Talot kallioiden sisällä ja Rondan rotkot alhaalta päin. Muutama juttu jätettiin vielä kokonaan kokematta noudattaen omaa vanhaa periaatettamme “jätetään jotain ensi kertaan”, jotta olisi syy palata.
Ollaan nähty luontoa, urheiltu paljon, tutustuttu uusiin ihaniin ihmisiin, opittu kieltä ja kaikkea muutakin, maisteltu uusia makuja, opittu elämään torakoiden kanssa ja Kolmonen melkein uimaankin! On surffattu, juostu, pelattu padelia, leikitty hiekassa sekä uitu meressä (no ei me kaikki) ja altaassa niin että jaloissa taitaa jo kasvaa varpaiden välissä räpylää.
Ollaan nähty Afrikka kaukana horistontissa ja niin läheltä että autojen liikkeen näki. Ollaan ajeltu upeita vuoristoteitä ja kävelty kauneimpia reittejä pitkin. Kuunneltu papukaijoja puussa ja yhden kolibrinkin bongasi Kakkonen. Ollaan koettu Feriat, pääsiäiskulkueet ja Sevillan kauniit kadut feria- ja flamencokauppoineen.
Täällä se lista kaikesta mitä haluttiin tehdä ja paljolti myös ehdittiinkin.
Onnistuin jopa ostamaan sitä kaipaamaani keramiikkaa kotiin ja sitten täältä löytyi vielä se upea taulu, jonka sain Insinööriltä lahjaksi, ai että! Olen niin innoissani oman kodin värittämisestä näillä, nyt tulee vähän elämää ja muistoja!
Niin kovin paljon me kyllä koettiin että lähden täältä syvässä kiitollisuudessa. Kiitollisena tälle keväälle, Fuengirolalle ja Andalusialle mutta ennen kaikkea ihmisille, jotka ovat auttaneet hirveästi. Ja meille perheeneä, jaksettiin hienosti tämmöistä erikoiselämää ja toisiamme!
Insinöörille myös kiitos, olit mitä parhain kumppani tähänkin. Iso kiitos myös ihan kuulkaa minulle, koska tässä kaikessa oli aika paljon sellaista Hanne-voimaa mukana, jota ilman tätä ei ehkä olisi tapahtunut.
On niin ihanaa että päästiin tänne. On niin ihanaa että päästään kotiin.
Kaikista huumaavinta on se, että juuri nyt tuntuu että kaikki elämässä on mahdollista, enkä malta odottaa mitä seuraavia seikkailuja me keskitään.