Kirjoitan tätä sunnuntai-iltana, kun takana on kaksi yötä takana Fuengirolassa, uudessa kodissamme siis.
Ihan ihmeellinen olo, sellainen vähän tyhjä. Ei osaa olla vielä mitenkään superfiiliksissä kaikesta, koska kaikki on vielä uutta ja ei tunneta mitään kivoja paikkoja mihin mennä ja tuntuu niin oudolta että täällä sitä nyt ollaan. (Ja pakko myöntää että hiukan vaikuttaa tämä kevätmyrsky kun ulkona tuulee poikkeuksellisen kovaa. Siis niin kovaa että rannan ravintolan kivjalka on murentunut aaltojen takia. Pikkublosis!)
Samaan aikaan olen niin iloinen monestakin ympärillä olevasta asiasta! Upea Välimeri nyt ykkösenä, mutta myös kuivat kadut, upeat kasvit ja superhalvat herkut juustoista leivonnaisiin.
Se on niin jännää miten tämmöisissä reissuissa alkaa rakentaa arkea ihan alusta, ihan kuin olisi ekaa kertaa valitsemassa mistä me tykätään ja mitähän me syödään yleensä. Pyörii kaupassa Google-kääntäjä kädessä ja miettii että ehkä mä olenkin täällä ihminen, joka kokkaa kotona Pad Thaita, vai ostaisinko vain tuon tutun lasagnesetin?
Sitä etsii jotakin tuttua tuntemattomasta, toivoo jo tuntevansa osan tästä uudesta elämästä, vaikka samalla rakastaa juuri sitä että kaikki on vielä uutta ja arki kirjaimellisesti yhtä seikkailua ja hymähtää vähän happamasti kun näkee Juhla mokkaa kaupan ”international products” -hyllyssä.
Tunteena tämä kaikki on itse asiassa aika tuttua! Olen muuttanut ennenkin vieraaseen paikkaan: kerran Turkuun ja kerran Itävaltaan. Kumpikin siitä samanlaisia tilanteita kuin tämä, että itse kohde on täysin tuntematon eikä sieltä tunne juuri ketään sinne muuttaessa. Alku meneekin haparoidessa, etsiessä oman ympäristön reittejä ja juttuja. Kestää hetken ennen kuin löytää edes kaupasta maitoa, josta tykkää saati kivan kaupan ja loistavan ravintolan.
Hyvä on, Turusta osasin ostaa maidon mutta kaupassa kesti sielläkin tovi.
Mutta tässä ei ole mitään samanlaista kuin ennen, koska nyt mukana on viisi ihmistä joista tykkään. Se tekee kaikesta kivempaa ja tietysti myös tavallaan raskaampaa kun pitää kannatella pieniäkin mukana. Haparoimme yhdessä ja joka päivä rekisteröimme vielä eilen uudet asiat tutuiksi itsellemme.
Tuo on se meidän kotikatu, tuosta pääsee paremmin tuplavaunuilla, näistä tapaksista tykättiin paljon, tämä maito oli oikeasti rasvatonta ja kaurajuomaa saa tuolta.
Meillä ei ole vielä oikein mitään rutiineja, tietenkään, eikä monikaan arkinen homma vielä pyöri. Vuokrakämppämme on luokkaa “ok”; se on tosi kivassa taloyhtiössä ja oikein toimiva pohjaltaan, mutta paikoin vähän nuhjuinen ja moni asia puuttuu. Ollaan jo ostettu tänne siivousliinoja ja pesuaineita, seuraavaksi on vielä etsittävä jostain edes yksi leikkuulauta lisää, ehkä jopa yksi terävä veitsi kun ei nämä talon veitset tahdo toimia edes hedelmiin.
Se on jännä miten sitä alkaa ottaa kiinni arjestaan niin perusasioista käsin! Kun tietää ettei ole täällä lomalla vaan elämässä, ei oikeastaan edes tahdo etsiä sellaisia lomatekemisiä vaan enemmänkin maadoittaa itseään arkeen. Haluaa järjestää roskien lajittelun fiksusti ja miettiä mihin lelut säilötään. Rakentaa arkea, eikä lomaa. Arki tosin alkaakin lapsilla vasta reilun viikon päästä koulussa ja päiväkodissa, mun on kirittävä jotain töitä jo huomenna maanantaina tämän lähes kahden viikon matkustusloman jälkeen.
Huomenna lapset aikovat kuulemma tehdä vähän kouluhommia ja itse voisin aloittaa vaikka kirjoittamalla pari sähköpostia, että saisi jotenkin jostakin kiinni. Ollaan niin irrallaan, tuntuu omituiselta. Vapaalta ja pakokauhuiselta – päästiin perille, mitä me nyt tehdään? Mietinkin sillä eeppisellä matkalla että hetkinen, en ole lainkaan ajatellut aikaa Fuengirolassa kun olen keskittynyt vain selviytymään tästä matkasta. No nyt ollaan täällä ja on aikaa miettiä mitä halutaan seuraavan 3kk aikana tehdä.
Kokemukseni mukaan noin sen kolmen kuukauden kohdalla alkaa tajuta mistä täällä oikeasti tykkää ja mitä jää ikävä. Saattaapi olla että silloin sitä alkaa miettiä seuraavaa reissua…
Ei mennä kuitenkaan vielä sinne asti vaan totutaan ensin tähän uuteen normaaliin. Kaikki puolikkaat haavekuvat mitä tästä reissusta on olleet muuttuvat nyt päivä kerrallaan konkretiaksi, hyväksi tai huonoksi.
Ajatuksissani näin itseni patikoimassa vuorilla, ei mitään hajua toteutuuko se. Ajatuksissani Fuge oli pelkkää rantakahvilaa ja tennarinmyyjää, se on osoittautumassa osin vääräksi ja osin todeksi.
Ajattelin uima-altaan veden olevan vielä monta viikkoa niin kylmää ettei lapset mene edes märkkäreillä sinne. Kakkonen osoitti tämän vääräksi heti aamusta.
Ajattelin täällä olevan liikaa suomalaisia. No, se on tavallaan totta. Ensimmäiset kymmenisen vastaantulijaa olivat kaikki ihan aitoa härmää, mutta on täällä muitakin jo näkynyt. Suomalaiset ovat onneksi aika kivan tuntuinen yhteisö täällä, moikkaukset on iloisia ja apua löytyy jos vähänkin eksyneeltä näyttää!
Suurin haaste tällä hetkellä on arjen rytmit ja kaiken asettuminen. Totta kai tiedämme ja tiesimme teoriassa siestat ja kiinni olevat ravintolat mutta aika vaikea sitä omaa kello viiden illallista on yhtäkkiä vaihtaa kello kahdeksaan, ainakaan nämä alle neljävuotiaat eivät sellaista ihan lennosta tee. Niinpä oltiin taas tänään juuri ennen monen tunnin ravintolataukoa yhtäkkiä tosi kaukana kotoa, tosi köpöjen ravintoloiden ääressä ja vaunuissa kaksi nukkuvaa tyyppiä.
Huumorilla ja rahalla siitäkin selvittiin ja nyt pitää vain sietää karmivaa valkosipulihöyryä omasta suusta vielä muutaman yön ajan, haha. Siitä puheen ollen, pakko mennä nukkumaan. Univelkaa on ja kaikki kropassa käy koko ajan normaalia isommilla kierroksilla. Lepo tulee tarpeeseen.
Huomenna siis töitä ja kouluhommia ja niiden jälkeen käydään ostamassa lisää niitä puuttuvia asioita, ainakin aurinkorasvaa jota en näemmä pakannutkaan mukaan ja seuraukset ovat nähtävissä nyt kaikkien naamasta, voi kurjuus!
Hyvää yötä, Fuge kuittaa ❤️
