Miksi siitä tulee sellainen ihmeellinen huuma ja sekoaminen, kun lapsi on jossain asiassa tosi hyvä?
Sanotaan nyt vaikka, että se oppii älyttömän nopeasti laskettelemaan suksilla. Miksi aivoihin tulee sellainen ”STOP, hammertime” fiilis, että tähän pitää nyt jotenkin tarttua, tätä pitää tukea tai pitäisikö jonkun tehdä tästä vaikka uutinen, antaa mitali, onhan tää uskomatonta, katsokaa sitä!
Ikään kuin kukaan meistä haluaisi alppihiihtäjän vanhemmaksi. Miksi fyysinen suorituskyky aiheuttaa niin syvää tyydytyksen tunnetta? Erityisesti omassa lapsessa? Johtuuko se siitä, että yhteiskunta odottaa suoriutumista ja aina kun lapsi tekee jotain erinomaisesti, se tuntuu suojaavalta?
Ei tämä tosiaan lautasia pöydästä siivoa, mutta näitkö jo miten se pujotteli?
Ja miksi lapsiaan väistämättä keskenään vertailee – ja muiden lapsiin toki! – vaikka juuri monen lapsen vanhemmuus nimenomaan opettaa siihen, että kukin tyylillään, tavallaan ja ajallaan?
Vaikka tietää, ettei niillä kaikilla koskaan ole edes samoja lähtökohtia tai mahdollisuuksia. Vaikka kenenkään muun lapsesta ei laskisi eri asioiden oppimisen ikää, vaikka tietää oikein hyvin ettei kaikille ole edes mahdollista arkistenkaan asioiden oppiminen eikä kaikkea edes tarvitse osata.
Silti sitä saattaa laskea päässään.
Ei muut kyllä tolla tavalla laskeneet. Edellinen taisi tässä kohtaa jo osata lukea.
Onko tää kaikki pelkästään ableistista? Siis sehän on fakta että maailma pyörii kyvykkyyden ympärillä ja ehkä siksi vanhempana sitä huomaamattaan skannaa ääripäitä: missä lapsi on tosi hyvä, mikä asia sujuu hitaammin kuin luulin. Sopiiko se yhteiskuntaan.
On se vain ableismia, hitto. Vaikka tiedostan sen ja oikeasti ymmärrän paljon, silti se aina pulpahtaakin jostain.
Miksi se on niin syvällä minussa ja meidän yhteiskunnassa? Pitää lukea Suuri valhe vammaisuudesta uudestaan ja chillata hitokseen.
Onneksi sen sentään on tässä oppinut, että on ihan naurettavaa miten meillä kuulee usein sellaista ”kyllä tän ikäisen pitäisi jo osata” – ajattelua. Ei pidä. Ei ole mitään ikärajoja millekään kyvylle pyllyn pyyhkimisestä pyöräilyyn, anteeksi pyytämiseen tai rattaista luopumiseen.
Ja sit toisaalta, jos lapsi on jossain asiassa oikein tosi tosi hyvä niin miksi sitä ei oikein kehtaa muille sanoa, onko se ableismin väistelyä vai rehellisemmin suomalaista ”älä käy ylpeilemään” juttua?
Kaikissa meissä on jotain upeaa, jotain omaa vahvuutta, miksi sitä ei saisi kovaan ääneen iloisena huomata? Oispa enemmän kaikenlaista fiilistelyä!
Päähän sattuu kohta kun tungen sinne niin paljon ajatuksia. Siellä on myös:
- Uskaltaako tämmösiä keskeneräisiä ajatuksia edes julkaista?
- Miksi niin hirveän nuoret käy nykyään jo pistoshoidossa?
- Kuka nämä rippijuhlat oikein järjestäisi?
- Mistä löytäisin sen sopivan sohvapöydän?
- Tuleeko sota?
- Mitä pitikään ensi viikolla tehdä?
- Mitä tänään syötäisiin?
- Selvitäänkö me ihan oikeasti tästä kaikesta?
- Onko toi partakarva taas kasvanut leukaani?
- Pitäiskö sitä botoxia sit kokeilla, niskaan edes?
Mitä ajatuksia teidän päässä oli ja tuliko näistä uusia? Kertokaa ainakin mitä te ajattelette lapsen kyvykkyyden väijymisestä. On kai muillakin tyhmiä vahinkoajatuksia siihen liittyen?
Kuva: onneksi kukaan ei ole kysynyt minkä ikäisenä opin laskemaan kaatumatta. Uskon, että viitenkymppiin mennessä!