Mä muistan kun aloimme toivoa ja sitten odottaa Kolmosta ja mietin kuinka kaikki alkaa alusta. Ollaanko me ihan hulluja, ajattelin kun muistelin mitä kaikkea edessä vielä on.
Imetysotteen harjoittelu ja räjähtävät rinnat. Univelkaa ja uhmaa. Pitkiä iltapäiviä ja liian lyhyitä vapaahetkiä. Kihomadot, täit ja oksennustaudit. Vaunuja, matkasänkyjä, itkuhälyttimiä ja ikuisesti pyhiä päiväuniaikoja.
Vastahan me saatiin elämä sellaiseksi että voidaan aika rennosti mennä ja lasten kanssa voi tehdä mitä vain! Ja nyt me palataan alkuun, altistetaan arkemme täydelle myllerrykselle ja hyvästellään elämä tän nelikon muodossa.
Se oli muuten yksi ihan käsiteltävä asia mulle silloin, luopua silloisesta dynamiikasta. Aina kun perheeseen tulee uusi jäsen, joutuu kaikki hakemaan uudet paikat ja se entinen asetelma on väistämättä menetetty. Tilalle tulee toki jotain vielä parempaa mutta sitähän ei etukäteen voi tuntea joten minusta on aika luonnollista surra vaikka sitä että esikoinen ei enää saa olla ainoa lapsi.
Tänään katselin uimahallissa miten hiukan vajaa kaksivuotiaani heittäytyi kokovartalosyöksyillä veteen ja sykki sellaista puhtaan pehmeää riemua mitä vain vauva ja taapero osaa ilmentää. Hän katsoi minuun ripset märkänä, märkänä kiiltävä naama hymyillen kun vedin hänet luokseni kainaloista ja mietin että mikä onni että saan kokea tämän vielä.
Saan vielä nähdä nuo ihan pyöreät kädet ja sormet hapuilemassa vettä ja altaan pohjaa, nostaa syliin kevyen paketin ja viedä sen saunaan kanssani, pitää sylissä sellaisena kippurana johon vain pieni lapsi menee. Kävellä käsi kädessä, silittää uneen, kuiskata korvaan että vitsi sä olet ihana.
Ei sillä ettei isojenkin kanssa tehtäisi vaikka näitäkin ihania juttuja mutta kyllä te tiedätte, ihminen on sellainen valloittava ihan pieni lapsi vain hetken, sellainen jonka joka hetki on turboahdettu täyteen tunteita ja suloisuutta (sekä niitä toisia ääripäitä).
Jollain ihmeen tavalla se että olen jo kerran elänyt ja ohittanut tämän vaiheen tekee sen että tunnen kaiken hyvän nyt vähän väkevämmin. Tuntuu että minulle on annettu harvinainen mahdollisuus ”nauttia kun ne ovat vielä pieniä”, sillä tämä kierros on helpompi.
Aika on tehnyt kolhuista lempeämmät ja antanut sellaista aitoa solutason muistoa ja tietoa siitä että this too shall pass ja vaikeat hetket ovat tuntuneet jotenkin lyhyemmiltä.
Tai ehkä se on se että se muuttunut dynamiikka tekee jotain taikojaan kun paikalla on aina myös isompia lapsia ja niitä kuuluisia isoja murheita, joka asettaa pienten toilailut uuteen valoon. Ei se sitä täyteen ääneen huutavaa kaksi- tai varsinkaan nelivuotiasta hiljaisemmaksi tee, mutta jotenkin sen mittasuhteet ovat muuttuneet.
Tämä on jotenkin vaikea selittää kun en halua sanoa että yhden tai kahden lapsen vanhemmat eivät jotenkin muka osaisi suhtautua asioihin oikein tai tajuaisi että tämä on vain vaihe, totta kai osaavat ja tajuavat. Kyllä minäkin silloin osasin myös nauttia pienistä asioista ja toisaalta osasin ohittaa monta ulinaa.
Jotenkin vain tässä bonuskierroksessa on mukana sellainen extra sweet kastike, tieto siitä että tämä on saatu tavallaan lahjaksi, upeana etuoikeutena jota ei kaikille tule ja niin että edellisistä on jo riittävän kauan aikaa. Välillä koen olevani kuin mummo kun tajuan saavani uudestaan yhteyden elämänvaiheeseen jonka tavallaan luulin jo olevan takanani!
En tiedä, ihanaa tämä vain on. On ihanaa ihastella noita pieniä ihmeitä, odotella ihan oikeita sanoja pienimmältä ja ihastella vähän isomman uusia taitoja kun se oppii elämän isoja juttuja. Ja samalla vielä seurata ylpeydellä niitä kahta isompaakin ihmettä joiden vastaavat hetket ovat jo niin kaukana että osa on vaipunut muistojen uumeniin vaikka kuinka silloin yritin nuuhkutella niitä ikuisesti pysyviksi tallenteiksi.
Melkein joka päivä ajattelen vain että Huh huh kun on meille isolla kauhalla onnea annettu❤️