Laihdutuskulttuuri on ihan yhtä vahva kuin ennenkin, se vain piiloutuu paremmin

Niin kuin todella monet muutkin, olen seilannut läpi elämän miettien, että muutama kilo vähemmän olisi hyvä. Päässä on ollut joku luku, joka on kuulostanut paremmalta. Olen lihonut, laihtunut, laihduttanut.

Olen ketoillut ja urheillut viidesti viikossa, katsonut kellosta minuutteja että lenkillä pysyi riittävän pitkään ”power zone”, kastellut syljelläni vielä kerran turhautuneena sykevyön kun se ei näytä oikeita lukuja, varmasti on korkeampi syke, eihän tämän nyt vain ole ajanhukkaa. Olen erotellut kananmunasta valkuaisen, heittänyt pussin viimeiset karkit roskiin ja inhonnut itseäni usein, useasta eri syystä, joista moni näyttää reideltä.

Olen saanut kerran lempinimen, joka vielä melkein 30 vuotta myöhemmin muistuttaa mua, että jopa nilkka voi olla liian paksu. Olen vahtinut lahkeen pituutta ja vaatteiden mittasuhteita, ettei vain näytä isolta.

Minä synnyin vuonna 1983 ja se pelkästään riittää tekemään musta laihdutuskulttuurin uhrin. Mutta se, että vielä vuonna 2025 erittäin tasapainoiseksi kasvanut mieleni sortuu kalorimiinan uhriksi, on kyllä yllättävää, ärsyttävää ja vähän ahdistavaa.

Laihdutuskulttuuri on ihan yhtä vahva kuin ennenkin, se vain piiloutuu paremmin. Nyt ei lasketa pisteitä ja kauhistella ääneen avokadon kaloreita, mutta ruoan muoto ja funktio on kyllä jatkuvasti esillä.

Proteiinit, kreatiinit, hiilihydraatit ja grammat vaanivat joka nurkan takana pahaa-aavistamatonta ja kalorivajetta kunnioittavaa mieltä. Tai ehkä se olen vain minä, joka olen heikko, mutta jos tämä iskee muhunkin, vaikka olen päässyt tosi hyvään tilanteeseen, uskon että moni muukin on pulassa päänsisäistensä vaatimusten kanssa.

Huomasin tänään miettiväni, että niin, ihan turhaan kai minäkin tätä leipää taas syön, voisinhan syödä vain smoothien. Heti perään ajattelin, että SOS tämä on ongelma.

Mun tilanne juuri nyt on se, että olen valtavan tyytyväinen omaan kehooni. Toki näen siinä kohtia, joita en muiden katseiden alle halua ilman tarkkaa valaistusta, näkökulmaa ja vaatetta.

Mutta niitä kohtia on vuosi vuodelta vähemmän ja ne näyttävät oikeastaan kauniimmalta jatkuvasti.

Iloitsen siitä, että olen saanut selkäkivut pois ja liikunnan pysyvästi osaksi elämääni. Tykkään vähän haastaa voimia, tykkään epäonnistua. Voin melkein jo lähteä lenkille ilman kelloa. Melkein. Ainakin osaan jo olla juoksematta jos ei siltä tunnu. Haluan kävelylle, kun olen istunut pitkään – en siksi että pitäisi vaan siksi, että kropassa tuntuu siltä.

Ensimmäistä kertaa ehkä koko elämäni aikana mulla on selkeä, vakaa tuntuma omasta nälästä ja kylläisyydestä. En syö tunteen pohjalta, enkä todellakaan laske kaloreita tai mitään muutakaan. Sitä proteiinin saantia kyllä joskus mietin, mutta en niin paljon että jaksaisin tehdä asialle jotain.

Menen tosi pitkälti sen pohjalta, mitä keho tuntuu pyytävän ja se päätyy useimmiten ihan fiksuihin valintoihin.

Vai päätyykö? Hetkinen Hanne, oletko tosiaan fiksu? Aika paljon on tossa nyt hiilareita, kasviksia ihan liian vähän. Tarvitset kuituja, että kylläisyys säilyy. Missä täysjyvä? Proteiineja olisi hyvä kyllä saada lisää. Rahkaa ei kannattaisi muuten edes laittaa smoothieen, tulee rasvaa väärässä muodossa, tai jotain. Mietipä nyt vielä.

Tänään aamulla pysähdyin miettimään, mistä hitosta tämä leipäajatus päähän tuli ja tajusin, miten hauraassa tää homma on. Ihan oikeasti, käsi reidellä, vannon että mulla on tosi hyvä olo itseni kanssa, eikä minkään näköisiä ajatuksia laihtumisen tarpeesta. Silti olen yhtäkkiä päätynyt tilanteeseen, jossa mietin omien ruokien määrää ja muotoa ja jopa huomasin miettiväni sitä lukua, vaikka en ole käynyt vaa’alla vuosiin.

Paitsi että ihan vasta kävin, koska lapset piti punnita lääkkeiden annostelua varten. Katsoin lukua ja päässä kaikui, että suomalainen lihoo keskimäärin 300-400g vuodessa ja että esivaihdevuodet sitten lihottaa kanssa. Kannattaa olla tarkkana nyt.

Se, mikä mun ajatuksiin on päässyt piiloutumaan (uudestaan) on ollut tosi hienovaraista. Pieniä tiedon palasia, kuvia muiden arjesta, terveydellisiä asioista, joihin kehon paino yhtäkkiä kytkeytyy.

Satuin näkemään kourallisen ihmisiä tarinoita somessa, ihan viattomia ja hyvin muotoiltuja tarinoita siitä, miten he muuttivat vähän omaa ruokavaliota hyvinvoinnin tai terveyden takia ja paino tipahti sivutuotteena.

Muutaman seuraamani ihmisen instassa on näkynyt kuvia heidän ruoka-annoksistaan pitkin päivää, välillä annosten vieressä näkyy proteiinit listattuna. Livekeskusteluissa on ollut pohdintaa ihmisten painon pudotuksen tarpeesta ja miten se tehdään tai on tehty.

Kaikki nämä on tehty hienotunteisesti ja asian herkkyys tiedostaen. Kaikki ovat vältelleet laihdutuskulttuurin sävyjä erittäin ansiokkaasti ja ovat miettineet, miten puhua asiasta olematta osa ongelmaa.  Minä olen nyökytellyt, ja ollut iloinen toisten puolesta. Olen kuullut fiksuja ja hyvin mietittyjä juttuja, henkilökohtaisia pieniä muutoksia, jotka ovat johtaneet kokonaisterveydessä parempaan, kaalidieetit sentään ovat jääneet 80-luvulle.

Mitä tulee siihen toksiseen laihdutuskulttuuriin, varsinaista laihuuden ihannointia en siis ole nähnyt. Ja hei: laihduttaminen itsessään ei ole toksista, vaan täysin sallittua! Tämä ei ole teksti siitä, mitä muuta ovat tehneet tai sanoneet, vaan siitä, mitä minun mieleni tekee. Jokaisen painonpudotus ja sen syyt ovat oma asiansa, tietysti, matkaa saa näyttää ja muuttuneesta elämästä saa iloita.

Ongelma on se, että minun pääni vain sattuu tekemään niin, että jos joku pudottaa painoa, se sanoo minulle ”pitäisikö munkin”, vaikka tiedän että ei pitäisi.

Laihdutuskulttuuri on sitä, että mieleni tekee sinun valinnastasi minun paineen.

Mulle se on sitä, että kun joku edes mainitsee painon pudotuksen, minun mieleni kutoo verkkonsa ja sanoo: ehkä minäkin haluaisin olla vähän hoikempi.

Mun mielelle riitti se, että olen nähnyt harkintaa ja muutamia lukuja. Kysymättä minulta lupaa aivoni laskivat, mihin lukuun se seitsemän kiloa vähemmän minulla päätyisi ja hihkui vähän, että sehän olisi kyllä tosi hyvä! (toim. huom. ei kyllä edes olisi).

Ennen kuin ehdin pysäyttää itseäni, olin jo päätynyt miettimään, missä asioissa huijaan itseäni omassa arjessa, ja pitäisköhän alkaa vähän miettiä näitä omia ruokia kans. Nämä vanhat tavat ei ehkä sitten vanhetessa enää toimi, vaikka nyt tuntuu menevän hyvin.

Hienosti. Hyvästä, toimivasta keho- ja ruokasuhteesta on päästy parissa viikossa takaisin sinne, minne en halua. Tai siis ei ole päästy, koska pysäytin tän nyt alkuunsa. Mutta miten reunalla edelleen olenkaan, vaikka vuosien ajan kaikki on ollut vihdoin hyvin ja kehosuhde kukoistaa.

Muutama yksittäinen kommentti, kuva ja tarina ja mieleni laukkaa miettimään ”mitä jos” niin kuin lottovoitto olisi yhtäkkiä ulottuvillani, jos vain vähän miettisin.

En halua miettiä. Haluan elää ja olla tyytyväinen. Mutta ehkä se on hyväksyttävä, ettei tämä aivovääristymä ihan helpolla lähde.

Jännittää puhua edes tästä mun aivojen temppuilusta, koska en haluaisi kiinnittää meidän kenenkään huomiota laihduttamiseen ilmiönä. Sen ei tarvitse olla kulttuuri.  Mulle oli kuitenkin oleellista huomata ja huomauttaa itselleni, että meitä ympäröi edelleen kova kauneuden, hoikkuuden ja kyvykkyyden ideaali, eikä siitä ole helppo rimpuilla irti kenenkään.

Ehkä halusin siis sanoa, jos joku muukin nyt miettii näitä juttuja, että muista mikä voima siellä toisella puolella on ja yritä pyristellä irti sen otteesta.

2 Kommentit

  • Ansku

    Juuri samanlaisia pohdintoja täällä (usein) – mikä on ns sallittua terveydestä huolehtimista (syön vähemmän suklaata, yritän päästä pois tunnesyömisestä, urheilen enemmän) ja mikä sitten tästä laihdutuskulttuurista ja myös kotona opitusta (tiedostamatta) johtuvaa ns ”ei-hyväksyttävää” laihduttamista? Mistä niiden eron tietää ja tarvitseekokaan? Voiko kukaan oikeasti olla niin tyytyväinen kehoonsa että mitkään ulkoiset vaikutteet ei tunnu koskaan, ja onko se edes tavoiteltavaa? Ja missä kohtaa tämä on näin persiilleen mennyt että ihminen ei itse tunne/tiedä mitä ja milloin kannattaa syödä vaan sitä pitää vahdata/miettiä/tarkkailla edes vähän koko ajan ettei syö liikaa/liian vähän/vääränlaista ruokaa? Saisikohan tästäkin syyttää kapitalismia…

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Takuuvarmasti kapitalismi ja myös patriarkaattijuttuja nämä. Ihania juttuja 🤡

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.