Taidan toistaa itseäni, mutta tämä kesä – tämä se on kaikkien aikojen paras. Ollaan oltu pienten kanssa nyt noin kaksi viikkoa lomalla, joista ekalla viikolla Insinöörikin oli lomalla. Tuttuun tapaan murehdin etukäteen sitä, miten tulen pärjäämään kahden kanssa yksin (tämä juontuu vanhasta ahdistuksesta, tajusin, ja kirjoitin siitä Instan puolella mutta voisin siirtää sen tekstin tännekin!) ja tuttuun tapaan kaikki on mennyt aivan valtavan hyvin.
Eikä vain hyvin vaan meillä on ollut ihan super kivaa kolmisin! Tietysti on turhauttavia hetkiä, kun lähdöstä ei ole tulla mitään, tai kun kamaa on kädet täynnä ja yksi haluaisi syliin, tai kun pitäisi päästä vessaan ja saada kaikki yhtä aikaa jotenkin hallitusti vahdittua ja yksi melkein jäikin jo auton alle siinä rytäkässä, mutta noin niin kuin isossa kuvassa näitähän sattuu joka tapauksessa.
Sen kaiken ohella on ollut kivaa, hauskaa, mukavaa. Tänään oltiin koko päivä Kumpulan maauimalassa (koko päivä = 2,5h. Vuodet lyhyitä, päivät pitkiä sitten kuitenkin.), eilen Serenassa! Vesi on aina best. Vastoin kaikkia ennakkoluuloja olen saanut itsekin välillä istua rauhassa. Ja koska silmien on oltava jatkuvasti kiinni pienissä silkohapsissani, tämähän on käynyt aika lailla meditaatiosta.
Olen seurannut lasten uintia ja ajatellut omiani. Nauttinut lämmöstä ja kääräissyt sitten aina välillä pari läpimärkää vesipetoa Ryhmä Hau ja Elsa -pyyhkeisiinsä ja syöttänyt niille auringossa lämmennyttä vesimelonia. Kuunnellut kun ne kilpaa selittää mitä kaikkea ovat tehneet ikään kuin en olisi juuri silmä kovana sitä kaikkea nähnyt, ja ollut pelkkää ihailua kun he raportoivat käsillä seisonnasta veden alla.
Kolmosen tapauksessa se olikin totta, oli jalat ojennettu ja kaikkea. Monta sekuntia seisten!
Nelonen taas…no se heitti pään takakautta veteen, hörppäsi aimo annoksen kitusiinsa, kellui hetken selällään ja tuli sitten naamaansa pyyhkien ja pärskien pintaan äiti näitkö mä seisoin käsilläni!!!
Ollaan nukuttu pitkääääään, pienet kymmenestä yhdeksään joka yö ja minä 00-09. Se on ihanaa. Sitten aamuisin selitetään taas kaikenlaista, kuten Nelosen sitä miten kun sä äiti olet siinä, öö öö pukemuslaatikolla (vaatekaapilla) tai yritetty yhdessä saada kiinni erilaisia ötököitä Nelosen lemmikiksi.
Olemme oppineet, että tuhatjalkaisia on mahdoton pitää hengissä ja Nelonen on oppinut – pettymyksen suloisen mausteen kera – ettei kimalaisia toden totta saa pitää lemmikkeinä, kun ne ovat luonnolle niin tärkeitä.
Tänään hän löysi meiltä kotoa yhden tosi pienen kuolleen kimalaisen tai mehiläisen ja juoksi järkyttyneenä sisään kertomaan että JOKU ON KUOLLUT. Illalla oli tulla toinen kriisi kun Nelonen olisi halunnut kärpäsen lemmikiksi, eikä sellaista saatu kiinni. Lopulta Insinööri sai yhden harsosääsken talteen, mutta Nelonen katsoi sitä vähän aikaa järkyttyneenä ja sanoi sitten:
”Mä en halua paarmaa lemmikiksi”
Ymmärrän.
Ah toivon, ettei lapset ikinä kasva näistä vaiheista ulos! Sekin kerta, kun Kolmonen sai pictionaryssa sanan ja mitään kyselemättä alkoi sitä piirtää ja jollain ilveellä (älkää kysykö miten), tajusin sen piirtävän atomeja ja moppia ja ymmärsin, mitä siinä sanassa oli oikeasti lukenut ja kysyin ”piirrätkö sä siis atomimoppia?” ja lapsen kasvot kirkastui, että kyllä! hän ei tiennyt itsekään mikä atomimoppi oli, mutta onneksi en joutunut selittämään edes sitä oikeaa sanaa, atomipommia.
Toisella kertaa hän sai sanaksi keinosiemennyksen, silloin kerroin mikä se on ja piirros oli just eikä melkein osuva.
Huomenna me herätään taas kovin myöhään, yritetään laskea mikä olisi lounasaika ja onko sillä väliäkään kun kaikki ateriat ovat luokkaa kolme haukkua porkkanaa ja yksi mustikka, ja sitten me mennään Korkeasaareen ja ehkä pian taas mökille.
KESÄ ON IHANA.
Ai niin: mulla olisi niin paljon sanottavaa pienten lasten kellopuhelimista ja ruudusta ja kaikesta. Aika paljon negatiivista sellaista. Anyway, meillä on nyt kellopuhelin.