Oli perjantai, kun mun piti lähteä ensimmäisen lapsen kanssa ekaa kertaa yksin neuvolaan. Mua ahdisti aamulla niin paljon, että mulle nousi punainen ihottuma koko rintakehään.
Kerran sain paniikkikohtauksen metsässä. Oltiin ajettu lasten kanssa vähän väärin ja menin sen takia oikosulkuun.
Yhden yön vietin Meilahdessa, kun lääkäritkin luuli että mulla oli sydämessä vikaa. Olikin paniikkikohtaus.
Opin vasta silloin, monta vuotta sen ekan synnytyksen jälkeen, että hormonit antoi mulle synnytyksen jälkeisen masennuksen, joka oireili enemmän ahdistuksena.
Meni monta vuotta että opin ensin elämään ahdistuksen kanssa, myöhemmin hyväksymäänkin.
Monena hetkenä ahdistuin ilman syytä heti jos kuorma kasvoi liikaa. Vielä useammin pelkäsin sitä että saatan yhtäkkiä ahdistua.
Kuljin betasalpaajat taskussa ja mieli jatkuvasti ennakoiden: en saattanut itseäni tilanteisiin, joissa kuorma voi yhtäkkiä kasvaa niin suureksi, että joku ihan mitätön asia saa sykkeen kohoamaan ja hermot nousemaan ihan pintaan, niin että ne tuntee koko ajan jännitettynä jousena ihon alla.
Sitä se on (mulle), jatkuvaa valmiutta räjähtää, hajota tai lamaantua.
Lapset kasvoi, vaihdoin työtä, aloin liikkua enemmän (mutta lempeämmin) ja tehdä vähemmän. Sanoin ääneen et mulla on tämmönen, olin valmis hakemaan apua.
Ja nyt: yhtäkkiä huomaan, että mun ei tarvi miettiä näitä. Lasten kanssa Lintsille? No miksi ei. Ei oo lääkkeitä mukana eikä sataa suunnitelmaa mielessä.
Ahdistaa joskus joo, mut ehkä vain muutaman kerran vuodessa.
Olisinpa tiennyt tän kaiken sinä iltana, kun asettelin hiuspampulankin oikeaan paikkaan lipastolle, jotta seuraava aamu varmasti onnistuisi.
Isosti voimia kaikille jotka tän kanssa kamppailee ja lohdun viesti: se saattaa pian helpottaa 🩷
Lue myös: paniikkikohtaus, you suck