 |
| Jokin hämärä muistikuva vielä tästä fiiliksestä. |
Tiedättekö sellaisen tunteen, kun jonkun fyysisen tapahtuman muistaa todella kirkkaasti vielä vuosienkin päästä? Se saattaa yhtäkkiä jostain palautua mieleen kropan palauttaessa jonkin hermoviestin, joka kertoo että tämä on tehty ennenkin ja aivot vie heti takaisin sinne vuosien taakse.
Tunnepuolelta mulle ei jostain syystä samaa fiilistä oikein tule. En muista kirkkaasti miltä tuntui, kun lapset syntyi. Olinko ylionnellinen, helpottunut, shokissa, järkyttynyt, rakastunut? Ei muistikuvaa.
Sen sijaan mulla on päässäni – kropassani – äärimmäisen tarkka fiilis siitä, miltä tuntui muutama päivä Kakkosen syntymän jälkeen. Oltiin kotona koko perhe, Ykkönen syöttötuolissaan sotkemassa ja Kakkonen vähän huolettomasti lattialla, niin kuin kuopukset aina.
Kumarruin nostamaan jotain Ykkösen tiputtamaa. Muistan jopa mitä mulla oli päällä: Harmaat verkkarit ja valkoinen imetyspaita. Kesken kumarrusliikkeen multa pääse riehakas yllättyneen ilon nauru – olipa vaivattoman helppoa tämä kumartuminen, miten ihanaa elämä onkaan ilman vauvamahaa!
 |
| Muisto about tätä vuosikertaa. |
Toinen vastaavan vahva muistikuva on vähän nolompi. Se liittyy krapulaan. Oltiin koulukavereiden kanssa pahamaineisella Perinteinen IsoKänni (PeIsKä) risteilyllä, sen 17. tunnilla. Laiva oli saapumassa takaisin Turkuun ja mulla oli niin paha krapula etten uskonut pääseväni sieltä pois. Hätä oli aito. Todella paha olo ja aivan hirvittävän kova päänsärky. Kiemurtelin tuskissani alasängyllä ja mietin, miten saan itseni pois ilman ambulanssimiehiä.
Kesken pahimman tuskan laivan telkkarista alkoi soida Justin Timberlaken joku hyvä biisi, en ihan muista mikä (mutta tämä muisto palautuu kyllä mieleen joka kerta kun se biisi soi). Aloin laulaa mukana ja alle parissa minuutissa olin seisomakunnossa. Se helpottunut tunne siitä kun elämä voittaa, ai että!
Ehkä hilppasen kiusallista, että elämäni vahvimmat hyvät muistot liittyvät krapulaan ja spagetin nostamiseen lattialta.
 |
| Tämän valitettavasti muistan: miltä tuntui kun lääkäri kertoi reiden olevan murtunut. |
Kyllähän mä toki muistan myös miltä tuntui kun keilapallo solahti pois sisuksista ja kaikki kipu lakkasi. Synnytykset siis. Muistan myös sen vahvasti kun Ykkönen laitettiin ensimmäiseksi mahani päälle ja se tuntui ihan samalta kuin minuuttia ennen siellä vatsanahkan toisella puolella. Tuli sellainen ”hei kyllähän mä sut tunnen” -olo.
Vahvimpaa kärkeä hyvissä muistoissani vie silti kumartuminen ja pystyyn pääseminen. Nämä tulee mieleen monta kertaa vuodessa, ensimmäinen joskus jopa viikottain.
Onko muilla samanlaisia vahvoja ”kroppamuistoja”? Vai onko kaikilla muilla vain voimakkaat synnytysrakkausvibat ja mä olen ainoa joka tyylikkäänä fiilistelee oksentamisen tarpeen poistumista?