Meillä oli lauantai-iltana hoidossa melkein kaikki Ykkösen ja Kakkosen suomiserkut. Siis kolme ihanaa pätkää: 7v, 3v ja 9kk. Jälkiviisaana voisi ehkä sanoa, ettei ihan paras idea PING Helsingin jälkeen, mutta tulipahan tehtyä.
Aika iso osa illan hoitovuorosta meni pienimmän miehen lohdutteluun. Toisella oli vähän ikävä ehkä äitiä, ja isojen lasten pauke ja riehu ei oikein maittanut. Oltiin siinä mielessä aika samassa mielentilassa. Ilta meni meiltä silti ihan mukavasti, syliteltiin toisemme rauhalliseksi aikuisten makkarissa sillä aikaa kun neljä muuta riehui Insinöörin valvonnassa muualla.
Pakkohan sitä oli siinä sitten miettiä. Että mitä jos?
Että olisihan tämmöinen paketti aika mahtava. Vielä niin tarvitseva, oppiva ja kaikesta iloinen. Mutta olisihan tämmöinen paketti aika työläs. Vielä niin tarvitseva, opetteleva ja kaikesta itkuinen. Söpö kuin mikä mutta niin jokahetkinen työ ettei tosikaan.
Vauvat, nuo penteleen tunnesyöpöt. Vievät sekunneissa erilaisiin äärilaitoihin. Jos ensin oletkin tuskastuneen hermostunut ja stressaantunut (mikähän sillä on?) niin toisen hetken päästä nautit valtavasti onnistumisen tunteesta, läheisyydestä ja ylpeydestä kun juuri sinun sylisi kelpasi toiselle turvaksi. Ihailet pulleita sormenpäitä ja pentutukkaa. Kymmenen minuutin päästä voikin yökkäillä kilpaa toisen hoitajan kanssa kun joudut yhtäkkiä siivomaan vyötäröäsi pitkin valuvaa limapuklua. Miksei kukaan muistuttanut että näiltä tulee tälläistäkin ektoplasmaa? Miksei kukaan kertonut, ettei vauvatkaan kestä noita hulluja älämölölapsia? Miksei kukaan varoittanut, että syliin nukahtava vauva sulattaa sydämen ja saa hormonit hyrräämään?
Niin ihana kuin pieni serkkupoika olikin, luulen että hän toimi nyt PINGissä ideoidun Kierukkaklinikan (”Häpy hour”) tavoin. Ehkä meille ei enää. Tämän pienen miehen hoitaminen oli oikeasti helppoa ja mukavaa, vaikka välillä häntä vähän itkettikin. Mutta sitä tehdessä oikein tunsin kaikuna kropassani ne meidän omat ajat, ja tiedän että oman vauvan kanssa en pääsisi näin helpolla. Oman vauvan itku meni mulla suoraan sähköiskuna johonkin alkukantaiseen äidinvaistoon ja sai ihan hulluksi. Miten hirvittävän pahalta se minusta tuntuikaan kun en tiennyt mitä tehdä. Miten kamalan paljon se vaikutti minuun ihmisenä, erityisesti puolisona, kun stressasin, säädin ja kuuntelin – herääköhän se nyt taas? Saadaanko me se enää ikinä nukahtamaan? Auta mua nyt jotenkin Insinööri, minä hukun!
Noi kaksihan menee tällä hetkellä pääsääntöisesti siinä, missä yksi. Mutta vauvaa ei voi laskea vain yhdeksi. Se on ainakin kolmen leikki-ikäisen veroinen suoritus. Jotenkin musta tuntuu että olen suoritukseni jo tehnyt.
*jättää kysymyksen ja pohdinnan auki hän*