 |
| Kuvasta iso kiitos Lähärille ja seurasta Veeralle! |
Te olette jo varmasti kuulleet ihan kyllästymiseen asti hirvittävän glamorööseistä blogigaaloista. Olette uskoakseni jo korvianne myöten täynnä kertomuksia siitä, miten kaupungin virtuaalikerma valui liian pienissä hepenissään Helsingin Suvilahteen ja söi liian pieniä annoksia raakaa lihaa.
Minun(kin) iltani oli glamoröösi ja mahtava. Tapahtumien kulun voi kerrata ja parsia yhteen lukemalla pötköön esimerkiksi kanssani hillitysti krebailleiden Lähiömutsin, Mamma Rimpuilee:n, Periaatteen Naisen, Leluteekin (filosofille sopivaan tyyliin pohdiskelevan), Mehukekkereiden ja Nakit ja Mutsin versiot illasta. Ehkä oikeellisimman kuvan illan tapahtumista ja mammabloggareiden salatusta sielunmaisemasta antaa kuitenkin Tämän kylän homopoika Eino, joka kuvailee paitansa veroisella värikkyydellä koko porukan yhdessä kokemia #homohommia.
Vaikka voisi kuulostaa siltä, että illassa parasta oli nämä mahtavat kollegat, uudet ja vanhat tuttavuudet, se ei pidä laisinkaan paikkansa. Parasta eivät olleet edes ne paljon puhutut drinkit, joita tahmaisista laseista kiskoimme kaksin tahmaisin käsin. Heittämällä parasta koko illassa oli se, että minua luultiin tyylibloggariksi!*. No jos totta puhutaan, tämä tyylimaailman ihminen lähestyi koko seuruettamme, mutta haluan ajatella että minä olin lähestymisen syy enkä vain lähin, jolle puhua.
Siinä me muina mammoina seisoimme, kun Hän lähestyi. Hän sanoi ”anteeksi, mutta meillä on tuolla alkamassa tyylibloggareille sellainen haaste. Kyseessä on TV-sarjan casting”.
Me sanoimme: ”—-”. Hän tuijotti. Me änkytimme ”tota, me ei olla tyylibloggareita”. Hän ilahtui, ”ai, mitäs bloggareita te sitten olette?”. Me kohotimme lastemme venyttämät rintamme ja sanoimme ylpeinä ”me ollaan tässä perheskenessä”. Hän punastui ja lähti kiireesti peruuttamaan pois, samalla mutisten ”ai jaha, eh, ai te ootte siinä perheskenessä no heh kivaa iltaa vaan teille”.
Pienestä rivienvälistä luettavasta loukkauksesta huolimatta me tyylikkäät mammabloggaajat hehkuimme loppuillan onnesta, sellaisesta jonka saa vain siitä kun joku kysyy sinulta Alkossa paperit tai gaalassa TV-castingiin. Ai että. Harmi ettei Hän tavannut minua viime vuonna, olisi tiennyt heti kärkeen kuinka mahdottoman photogeeninen olen.
*onkohan tämä edes oikea termi?