Varoitus: seuraa muutamalla eri tavalla ällöttävä teksti. Jos olet raskaana, krapulassa tai norossa, älä lue. Palkitsen loppuun asti selvinneet huumorilla!
Me hävitimme tänään purkillisen voita. Seisoin aamupöpinöissäni jääkaapin edellä ja kyselin että ei kai meiltä voi ole loppu? Ei ole, kyllä se siellä on, vastasi Insinööri kaikella Insinöörin varmuudella. Katsoin uudestaan, sillä voihan se olla että ensimmäisellä kerralla mieskatsoin. Insinöörikin tuli viereeni (mies)katsomaan. Vaan ei se ollut siellä, ei maitotölkin takana, salaattipussin alla eikä kananmunien päällä.
Seurasi parin minuutin kiivas eipäs-juupas siitä, oliko voi koskaan olemassa vai oliko se vain Insinöörin vilkkaan mielikuvituksen tuote. Jos voita ei kukaan näe, voiko se ollakaan? Voi voi.
Seurasi parin minuutin hölmistynyttä katselua ympäri keittiötä, mihin se on voinut mennä? Ei ole jäänyt pöydälle (mies), ei piilotettu patterin päälle (lapset). Kurkkasin jopa roskikseen, jos olisi mennyt jotenkin vahingossa siivoustouhuissa sinne (vaimo). Insinööri kurkkasi kaappiin, jossa säilytetään leipää.
Sitten Insinööri keksi kurkata kaappiin, jossa asuu juustohöylä ja voiveitsi (ensimmäinen ällöttävä kohta: emme pese näitä kahta jokaisen käyttökerran jälkeen):
Eijjjjumalauta. Siellä hän pötkötti. Yön jäljiltä hyvin levänneenä raikkaassa +23 asteen sisäilmassa.
Seurasi parin minuutin tiukkasävyinen syyttely, jossa yritettiin päättää kumpi meistä on ollut näin pösilö. Mun argumentit: koska Insinööri keksi katsoa laatikkoon, sen täytyy noudattaa hänen logiikkaa eli hän on sen tehnyt. Toisaalta en voi mennä takuuseen ettenkö minä olisi sitä tehnyt, sillä on melko oletettavaa että minä olen siivonnut eilisen leipätyöskentelyn jäljet. Jäljelle jäi vain yksi mahdollinen syyllinen. Nämä perhanan ruuhkavuodet. Aika, jossa tehdään niin montaa sataa eri projektia ja suoritusta, että iso osa elämästä menee automaattivaihteelle, joka silloin tällöin jumittuu unihiekasta. En siis keksi muuta selitystä kuin että ollaan tulossa hulluiksi.
Toinen ällöttävä kohta: päätin kokeilla silti. Olihan mulla kova nälkä vihdoin päättyneen vatsaoutouden jälkeen. Ja koska olen yleensä melkoinen rautavatsa, eikä mikään yleensä saa mahaani vinoon (paitsi, eh, juuri päättynyt vatsaoutous). Voitelin yhden leivän varovasti. Haistelin voita. Ei haissut pahalta.
Ällöttävin kohta. Päätin kuitenkin vielä katsella sitä voipurkkia oikein tarkkaan sillä silmällä. Tutkin voin pintaa, etsi härskiintymistä, haistelin löytyykö nenään pilalle mennyttä maitoa. Sitten silmäkulmassa jokin värähti. Jotain pientä ruskeaa liikkui purkin laidalla.
Mato.
MATO.
Siihen purkkiin oli yön aikana kasvanut, syntynyt, ETSIYTYNYT (MISTÄ?) hyisaatanamato. Mato!!!
Seurasi parin minuutin kohtaus, jossa pyörittelen silmiäni, huutelen hyi, heiluttelen käsistä pois mahdollisia matovauvoja, heitän kaiken käsiintulevan roskiin (polttouunia kaivaten) ja mietin tuleeko mulle tästä oikeasti paha olo vai ei. Sitten seurasi toki parin minuutin teeskennellyn rauhallinen selittely, jossa yritän perua Ykköselle juuri aiheutuneen, loppuelämän kammon kaikkea sitä kohtaan joka sille vielä eilen oli niin rakasta: pienet eläimet.
Vielä kerran HYI. Ynh.
Loppuun lupaamani kevennys. Seuraavaa matoa koukkuun, tiedättehän (hyi). Meille tuli tänään ihana hoitaja erään välityspalvelun kautta työnantajan piikkiin, jotta pääsisin välillä töihinkin. Hoitajan nimi oli Hanna, ja hän oli lapsille kuin uusi joululahja: sillehän sai näyttää kerralla kaikki lelut! Niinpä Kakkonen halusi myös näyttää Dustyn korjaamomies -pukunsa, jota ei muuten ole halunnut vuoteen käyttää. Hän saapui vessaan luokseni ja mitä kohteliaimmin ilmoitti, että toivoisi nyt saavansa sen puvun jostain käsiinsä, koska hän haluaa näyttää sen ihmiselle, jonka nimi ehti jo poistua päästä:
”mä haluan näyttää sen tolle, tolle, öö.., tolle uudelle johtajalle!”
Repesin. Hain puvun kaapista ja muistutin, että tämä johtaja on väliaikainen ja illalla se oikea johtaja, äiti, palaa taas kotiin.
Noniin. Josko sitä joskus taas haluaisi syödä jotain. Vaikka voita. Suoraan pakkasesta.