Tammikuu on mun mielestä vuoden kamalin kuukausi. Se on pitkä, pimeä, kylmä ja aina täynnä vatsatauteja ja flunssaa. Taudit ja kylmyys nähtiin tänäkin vuonna, mutta mielen virkeys oli keväisen maaliskuun tasolla, ja luulen tietäväni syyn. Aloitin tammikuun alussa hetken mielijohteesta haasteen. Aloin kehua päivittäin elämässäni olevia ihmisiä, yksi kerrallaan. Haaste tuntui aluksi vaikealta: osaanko kehua ”oikein”, riittääkö kehuttavia, miten tämä otettaisiin vastaan? Suomalaista mielenmaisemaa kuvannee se, että ihan aidosti jännitin pitävätkö ihmiset tätä päälleliimattuna amerikkahömpötyksenä.
Toisin kävi. Sain paljon todella positiivista palautetta sekä verkossa että oikeassa elämässä. Itsellenikin haaste oli vielä ajattelemaani parempi ja kuukaudesta tuli ihan mahtava. Tein matkan varrella muutamia tärkeitä havaintoja sekä itsestäni että meistä yhteisönä.
Kehuminen on mahtavaa. Heti Riitan kohdalla huomasin että jo pelkkä ajattelu saa minutkin hyvälle mielelle. Kun keskittyy toisen ihmisen positiivisiin puoliin, mieliin palautuu hänen kanssaan vietetyt hyvät hetket ja omakin mieli kohenee automaattisesti. Lisäksi syntyy kiitollisuutta; sitä tajuaa miten hienoa on että on onnistunut saamaan ihmissuhteen, josta saa itse paljon iloa. Erityisen mahtavaa oli kokea ilo vastaanottajassa. Moni, ehkä kaikki, tulivat todella iloisiksi omista kehuistaan ja sain heidän onnestaan vastaavasti itse puhdasta iloa.
Kehuminen on vaikeaa. Sekä henkisesti että teknisesti. Nk. ”oikea” kehuminen kasvotusten on oikeasti vaikea juttu. Kulttuurieste, sanoisin. Huomasin, että minua nolotti jos vasta kehumani ihminen oli edessäni. Että mitähän se nyt sitten sanoo ja onkohan se kiusallista. No ei ollut. Aloin matkan varrella oppia kertomaan hyviä asioita spontaanimmin myös kasvotusten. Mutta miten kehutaan? Hyvä kehu on yksilöllinen ja yksityiskohtainen, ja tämä se vasta onkin yllättävän vaikeaa. Jokaisesta voisi sanoa ”olet ihana ja minulle tärkeä”, mutta mitä se tarkoittaa? Mikä piirre juuri tässä ihmisestä tekee sen, että hänen kanssaan on mukava olla? Millä tavalla juuri tämä henkilö on kaunis ja mitä hienoja asioita hän ei ehkä itsestään tiedä? Tätä kannattaa mun mielestä jokaisen harjoitella. Se auttaa keskittymään löytämään ympärillä olevista ihmisistä vahvuuksia ja auttaa siten myös niissä suhteissa, joissa kaikki ei ole mutkatonta.
Kehuminen on liian harvassa. Uskomattoman moni kertoi saaneensa minulta kauneimmat kehut itsestään koskaan. Tai ettei ollut koskaan kuullut itsestään vastaavia asioita. Osa yllättyi jostain osa-alueesta, ei ollut koskaan nähnyt itseään sitä kautta. Tämä oli yhtäaikaa hämmentävää ja surullista. Emmekö me oikeasti osaa sanoa toisillemme näitä asioita? Miksi piilottelemme näitä ajatuksia itseltämmekin? Onko tämä jokin suomalaisuuden häveliäisyyskerho, vai ajatteleeko meidän moderni Y-sukupolvemmekin vielä vanhempiemme tapaan ettei pidä liikaa kehua ”tai se ylpistyy?”. Pyydänkin, osallistukaa mun kanssa talkoisiin, jossa rikotaan tämä kaava. Jatkossa jos päässänne pilkahtaa pienikin hyvä ajatus toisesta, kertokaa se, sillä:
Kehuminen tarttuu. Muutamakin ystävällinen sana kohentaa koko ympäristön ilmapiiriä ja voi tehdä ihmeitä esimerkiksi työyhteisössä. Moni tulikin kertomaan ottaneensa haasteen itsekin vastaan, vähintään ajatuksen tasolla. Kristiinakin tuli oikein kasvotusten kiittämään minua, vaikka ei netissä uskaltanut 😉 Kiitos siitä! Ehdottomasti parasta koko haasteessa oli kehumieni ihmisten ystävät, jotka liittyivät ylistyskuoroon omilla sanoillaan. Aivan mielettömän siistiä saada aikaan yhdelle henkilölle yhtäkkiä kehumisen kuoro, jossa monet hänelle tärkeät ihmiset kertovat, miksi hänestä tykkäävät.
Minulla on kaava. Jouduin pohtimaan hetkellisesti valitsemiani ihmisiä – olenko positiivariaddikti? Ylltättävän monen kohdalla fiilistelin sitä, miten iloisia ja energisiä ihmisiä he ovat. Tajusin, miten tärkeää minulle on ihmiset, jotka saavat muidenkin energiatason nousemaan. Heti perään pelkäsin, että hyvät fiilikseni rajoittuu näihin ilotynnyreihin. Mutta hitaammin innostuvien ihmisten kehuminen oli vain vaikeampaa. Taisin miettiä, haluavatko he sellaista huomiota osakseen (päätin että saavat silti, halusivat tai ei). Ympärilläni onkin monenlaista mahtavaa ihmistä, eritasoisilla ekstroverttiyden tasolla varustettuna, ja heistä jokainen on löytänyt tiensä sydämeeni omilla persoonillaan. Saatan jopa ehkä olla sillä tavalla onnekas, että olen oppinut löytämään hyvää kaikissa kohtaamissani ihmisissä, niin kuin Saara arveli.
Aika loppui kesken. 25 päivää ei todellakaan ollut liikaa, vaan aika ei riittänytkään kattamaan kaikkia siistejä tyyppejä. Heitä on joka puolella. Olisin halunnut kehua jokaista vastaan tullutta ystävääni ja miksei tuntemattomiakin vastaan tulleita ihmisiä: mukavaa kaupan kassaa, oven kanssa auttanutta miestä, lapsilleni jutellutta kanssamatkustajaa bussissa. Niin amerikkalainen en vielä ole että olisin uskaltanut heistä ihan jokaiselle kehua pölpöttää, mutta hyvälle asiakaspalvelulle aloin sentään antaa enemmän suoraa palautetta. Mainitsematta jäi ainakin maailman oikeudenmukaisin siskoni, hauska ja huolehtiva veljeni, työkavereista aina valmis olkapää Tytti, huikea jäbä Perttu ja ihmisiin uskova Pasi. Ystäväpiirissäkin olisi ollut vielä vaikka keitä kehuttavia sädehtivän iloisesta Sofiasta pieneen seikkailjaan Jenniin! Bloggaajista (tai ex-sellaisista) sata inspiroivaa ja ihailtavaa naista Satusta Hanneen, Katjaan, Anuun, Liinaan ja Millaan, ja hyvänen aika, melkein koko korisjengi.
Ei auta, on opittava kehumaan livenä. Aion jatkaa tämän kehuilla kuorrutetun laskiaispullan puristamista kunnes kaikilla tulee jo melkein paha olo (ja silti ne syö vielä tänään yhden, yök). Sillä nämä kaikki mainitsematta jääneet ja varmaankin kymmenet muut ympärilläni tulevat saamaan omat kehunsa päin naamaa, blogin siirtyessä taas muihin aiheisiin. Valmistautukaa!
(Ja kiitos kaikille. Kiitos, että olette olemassa.)
