Voin sanoa heti näin toisena päivänä tätä suurta Tammihaastetta, että sille on paikkansa. Tänään olisi ilman sitä taas sellainen päivä, ettei olisi mitään hyvää sanottavaa.
Mulla on kokoajan kylmä, ylläri, kenelläpä ei. Mutta oikeasti. Kiitos tämän uude(hko)n ystäväni, valkosormisuuden, mun näpit on aamusta iltaan kuin kymmenen Ville Vallatonta tökättynä ilmapalloon: valkoisia, kylmiä ja täysin kykenemättömiä mihinkään järkevään. Pesen niitä kuumalla vedellä varmaan kerran tunnissa, joka auttaa kovasti siihen punaiseen ilmapalloon eli käsiin joissa on myös niin helvetin kuiva iho, että niitä kirvelee ja kutittaa aina silloin kun niissä on tuntoa.
Taudit jatkuu. Ollaan sairastettu nyt jouluaatto, uusivuosi ja loppiainen. Tai ennen kaikkea Insinööri on sairastanut, se haki tänään diagnoosin ja antibiootit keuhkoputkentulehdukseen. Odotan jokaisen oman yskäisyni aikana omaa vuoroani.
Kotona on todellakin edelleen koristeltu joulukuusi. Sen lisäksi on tuhat leikeltyä paperinpalaa sohvapöydällä, vanhat sohvan alta löytyneet sukat telkkaritasolla ja kymmeniä nyt jo rakkaiksi muodostuneita pölykoiria nurkissa.
Lapset kiipeilee seinille (ref: yllä). Kakkonen ei jumalauta tottele mitään eikä ketään. Alan olla varma ettei se ole koko 3v9kk elonsa aikana totellut yhtäkään käskyä. Ykkönen askartelee, eli minä askartelen, mikä tarkoittaa että turhautumista, vettä, tussia ja öljypohjaista kasvomaalia (siis VMP kuka näitä suunnittelee lapsille?!) on joka paikassa.
Mutta sitten niitä iloisia asioita.
1) Ostin tänään lämpimämmät (Nahkaa! ja villaa! Kaksi lempiasiaani!) hanskat, ja löysin lateksihanskojen käyttämisen ilon kotona. En perversillä tavalla, toim. huom. Kuljen siis 24/7 hanskat kädessä.
2) Tammihaasteen kohteena tänään Satu.
Satu on nk. olosuhdekaveri, josta muokkautui oikea ystävä. Satu on varmasti ensimmäinen aikuisiällä ystäväksi pyytämäni ihminen! Muistan ikuisesti kun seistiin vauvavaunuinemme keskellä talvea Uudenmaankadun ja Fredan risteyksessä ensimmäisen yhteisen lenkkimme jälkeen ja kysyin pitkän jännittämisen ja pohdinnan jälkeen: ”Tota, ootsä Facebookissa? Mikä sun sukunimi on? Et voisinksmä laittaa kaveripyynnön?” …ja olin aivan varma vastauksen saatuani että Satu mietti päässään ”voi helvetti” 😀
Nyt, melkein tasan viisi vuotta myöhemmin, Satu on ihan oikea ystävä. Sellainen, jonka kanssa voi todellakin puhua mistä vaan hulluista paniikkikohtauksista lähtien ja jotenkin maagisesti ihan joka kerta Satu osaa sanoa jotain, joka lohduttaa, hymyilyttää ja keventää. Ystävä, jota voi olla näkemättä puoleen vuoteen ja jatkaa ihan samasta pisteestä seuraavalla viikolla. Makaronilaatikon tai viinilasin ääressä, kuinka vaan. Satu olet empaattinen ja ihana, ja annan sulle tässä nyt lisäksi julkisen synninpäästön kun et tänään vienyt petivaatteita ulos etkä edes sulattanut pakastinta. Mä hyväksyn sut just tollaisena kuin olet, vaikka vähän pidempi voisit olla 😉
Ei näistä jutuista saa lyhyitä, sori vaan. Huipputyypit ansaitsee enemmän kuin kaksi sanaa. Huomenna taas jännätään, kenen vuoro!