Kamala kun ahistaa. Minun rakas pieni vauvani, vasta kolme ja puolivee pieni Kakkonen, on kasvamassa isoksi.
Sitä oli niin ihanan pitkään helppo pitää vauvana, kun siltä puuttui niitä kirjaimia. Ekat kaksi vuotta siltä taisi puuttua suunnilleen kaikki konsonantit, ja senkin jälkeen saatiin pitkää vauva-aikaa ilman älliä ja ättiä. Jotenkin siihen tottui aika lailla niin ettei itse edes huomannut. Muita nauratti kyllä ainainen ”kohta tulee pitta houtuun” mutta me totuttiin jo mainiosti pieneen staraan joka oli aina ”niinku Lobin, lotti auki”. Siis rotsi auki, jos jäi ihmetyttämään. (Sivumennen sanoen, herra Robin, voisitteko tehdä jonkin musiikkivideon, jossa teillä olisi välillä se rotsi kiinni, pipo päässä, heijastin taskussa ja saman parin järkevät kengät jalassa? Voisitte vaikka myös käydä vettatta ja pestä kätenne sen videon alussa?)
No mutta, siihen pienempään Lobiniin. Yhtäkkiä se sanoi yhtenä päivänä pinnipusshi. Sitten se suhina jäi päälle ja se menee jo ihan oikeasti ässästä, suhinakin vähenee päivä päivältä. Onneksi on vielä se R-kirjain, ajattelin, kun se yksi päivä oli jotenkin muutenkin pelottavan ison oloinen. Taisi totella jotain käskyäni.
Sitten yhtäkkiä, noin vaan, se sanoi eilen kynänteroitin. Ja tänään aivan selkeän piparkakkutalon. Voi eiiiii! Nyt se on mennyttä. Mun vauva. Lapsi. Pitääkö tehdä kolmas että saa taas vauvan taloon? Onneksi tämä vauva lapsi on edelleen aivan hullu sylivauvahenkilö, ja lausuu sen toiveen varmaan lopun elämäänsä tylkkyyn eikä sylkkyyn.
Olihan se toki hauskaa kun kikkarapäinen, jääkarhupyjamainen tyyppi vastasi siskolleen (tunnetaan nyt myös nimellä Paskamaanila) ihan muina Robineina, ässä hienosti suhahtaen että ”joo ja mä oon PASKAKAALI”.
Selittää muuten myös sen, miksei se sitäkään vihreää kasvista suostu syömään.
Hienot syksyn värit tallensi kameralle Insinööri