Olen purjehtinut isäni lempeässä ohjauksessa (tämä oli sarkasmia) kymmeniä vuosia.
Paljoa en ole niinä vuosina oppinut, mutta kaksi tärkeää asiaa säilyvät kyllä kirkkaana mielessäni kuolinvuoteelleni asti:
1. Ne ovat köysiä, eivät naruja.
2. Rankan toimenpiteen (lähtö satamasta, saapuminen satamaan, moottorin korjaus, vaatteiden vaihto ja aivan ehdottomasti isopurjeen nosto) päälle nautitaan manööveriolut.
Tänään liikuin moottoriveneellä, mutta toimenpide oli silti varsin rankka.
Veljeni oli käväissyt samalla veneellä hetkeä aikaisemmin pienessä merihädässä: moottori kuoli kesken ajon ilman syytä.
Meidän matkamme oli siis täynnä kauhua ja epävarmuutta: pääsemmekö perille? Tuleeko lähestyvä ukkonen niskaamme?
Lähdimme kuitenkin sisseinä matkaan, merivartioston numero kännykässä valmiina.
Pääsimme kuin ihmeen kaupalla ilman havereita perille, sillä Kakkosen sanoin:
”Sä olit isi aika hyvä ohjaa kun kukaan ei tippunut mereen!”
Perillä huokaisin helpotuksesta ja mietin: nyt tarvitsemme kyllä manööverioluet.
Mutta ah ja voi, edessämme oli paljon aikaisempaa suurempi haaste. Veljeni oli kyllä tästäkin varoittanut samalla kun veneestä soitteli, mutta en kai vain halunnut uskoa.
Kylmät oluet on loppu.
Tässä me nyt sitten odotellaan että sade loppuisi ja että ystävämme Karhu osaisi muuttua nimensä kaltaiseksi.
Mutta sitten. Sitten otan kyllä yhden manööverioluen.
Ps. Muistiini mahtuvia asioita oli ennen kolme. Osasin myös käärmesolmun koska ollessani noin 12 minut lempeästi ohjattiin mukavalla harjoituksella se muistamaan: solmu piti eräässä tuulettomassa hetkessä tehdä kymmenen kertaa putkeen virheettömästi.
Jokainen virhe palautti alkuun. Kun kymmenen putki onnistui, piti sama tehdä silmät kiinni.
Viime viikolla saapui se kerran viidessä vuodessa tuleva hetki, jossa tarvitsen edes yhden pitävän solmun. Enkä muistanut kuinka käärmesolmu tehdään. Upea tekniikka.