Tarhatädillä oli eilen vähän huonoja uutisia: Ykkönen ja Paras Kaveri olivat keksineet jostain hienon uuden sanan. Toinen niistä lausui sen kotona kirkkaalla äänellä, hienosti ärrää korostaen (kuten originaalissakin) ”kerrrrkele!”, toinen oli valinnut perinteisemmän ”pelkele!”. Yhtäkaikki, merkittävä virstanpylväs, jolle ei vaan voinut olla nauramatta.
Hetken mietin ylväästi että mistähän se on sen oppinut, ei ainakaan kotoa. Sitten tuli yksi alamäki, jossa Ykkönen meni liian kovaa eikä pysähtynyt pyynnöstä, ja näin sen tulevan suustani ulos kuin musta pilvi. ”Perkele”. Huulten välistä mutisten, kuitenkin varmaan ihan riittävän selvästi edessä kulkevissa vaunuissa istuneen Kakkosen korville. Että josko se sitten aloittaisi jo kaksivuotiaana kun Ykkönen joutui elämään melkein nelivuotiaaksi ilman kiroilun autuutta.
Asiasta köyhällä aasinsillalla takaisin siihen pyöräilyyn. Toi kiroileva pikkutyttö (en siis minä) nimittäin potki tänään sillä minipuupyörällään viisi (5) kilometriä. Valittamatta, iloisena ja samalla temppuillen. Ja sitten se vielä juoksi vähän aikaa. Ja sitten se veti Stadin korkeimman liukumäen ylös-alas noin sata kertaa.
Rinnassa läikkyy siis tänään yhtäaikaa ylpeys, hämmästys ja sääli – pieni triathlon urheilija kun nukahti lähes kesken hampaidenpesun.
Äsken silitin sen kaikkensa antaneita jalkoja hymyssä suin. Mun pieni sporttimimmi, mun ihana törkysuu.