Mulla on ilmeisesti menossa joku ”kehu eri yrityksiä” -kausi, mutta olkoon. Ehkä se johtuu siitä että mietin työkseni aika paljon sekä palvelukokemusta että liiketoiminnan kehittämistä, joten hyvän kokemuksen saaminen on erityisen tärkeää. Ennen kaikkea siitä kertominen. Viimeksi oli case lastenvaatteet, nyt on vuorossa kuntokeskukset. Paaaljon mielenkiintoisempi aihe, jo senkin takia että hikiskene on muuttunut ainakin Helsingissä aika paljon. Kilpailu on kovaa ja tarjonta häkellyttävää: nyt löytyy sitten ihan kaikkea hot yogasta sirkusmeininkeihin. Kahvakuulat on varmaan jo ihan last season, joku perusjumppa nyt ainakin.
No, minäpä en halua ketkuttamaan Zumbaa 30 muun kanssa, haluan vain salille. Ei ole kuulkaa helppo nakki.
Vaihtoehdot on karkeasti seuraavat: hikisalit, missikisat tai yliopistoliikunta. Jälkimmäinen rajautuu pois etäisyyden takia, ensimmäiset etuliitteensä takia. Liian äijäsali on liian äijäsali mullekin, etenkin kun siellä käy ehkä onnella kerran viikossa ja silloinkin todella pienessä mittakaavassa. Sitäpaitsi siisteys ja yleinen viihtyvyys on kuitenkin ihan tärkeää. Äijäsalin muuten tunnistaa siitä että oven välittömässä läheisyydessä on rivikaupalla pienen taaperon kokoisia herajauhepurkkeja ja Penan mustuneet terveyssandaalit on unohtuneet viime kerran jälkeen naulakon alle. Jossa roikkuu Tompan hikipyyhe.
Anyway.
Viimeiset pari vuotta olen roudannut rahani paikkaan, joka ensimmäisellä palvelukohtaamisella
a) toivotti noin vaan tervetulleeksi kokeilemaan
b) hymyili ystävällisesti (ihmiset, ei sali) ja oli kaikin puolin siisti, toimiva ja asiallinen ja
c) joka tarjosi mansikan. Okei, oli naistenpäivä, mutta silti.
Jämähdin sinne. Personal Trainer kävi siellä myös ja ohjelmat tehtiin sinne. Hinta oli riittävän edullinen ja sijainti hyvä. Tulin tutuksi eri taljojen, leuanvetotankojen ja penkkien kanssa. Kävin jossain vaiheessa jopa niin ahkerasti että tunnistan ihan naamojakin sieltä. Ja ne naamat on satunnaisesti puhuneet mulle mukavia juttuja pukuhuoneessa.
Viimeksi kun kävin siellä häpeällisen pitkän tauon jälkeen, kortin voimassaoloaika oli loppunut. Hitto. Jotain tarvitsee ostaa.
Koska kävelyä salille on kuitenkin vähän yli kymmenen minuuttia, ja suunnilleen saman välimatkan päässä on aika paljon muitakin, lähdin pitkästä aikaa salishoppailemaan. Äijäsalit oli edelleen pannassa, joten päätin kurkata uudestaan Missikisojen maailmaan.
Lyhyt (tuli pitkä, sori) re-cap.
Esport: Olen ollut asiakkaana 13 vuotta (a p u a). Silti olen joka vuosi vähintään kerran itkua vääntäen tapellut itseäni puolta nuoremman mallikokelaan kanssa jostain saatanan maksusta. Koska sopimus pitää irtisanoa ennen loppumiskuukautta edeltävän kuukauden alkua. Eli 2kk ennen (tjsp, en mä sitä vieläkään ymmärrä). Terve. Ja ainakin kahdesti olen yrittänyt mennä pitkän tauon jälkeen tutustumiskäynnille. Tiedättekö, mitä se vaatii? Ajanvarauksen sessioon, jossa vasta sovitaan kokeilukerrasta. Siinä allekirjoitetaan muistaakseni kaksi paperia. Kertamaksukin vaati verinäytettä, sormenjälkiä ja sylkituppoa ja maksoi silti 17€. Wuaaah. Sitäpaitsi, peruskortti 70+€ kuussa? Hell no, ei noilla saunatiloilla. Ei jatkoon.
Elixia: Kerran meinannut mennä tutustumiskäynnillä, kärsinyt sen jälkeen kolme (!) vuotta ahdistelusoitoista. ”No mites on treenit menny?” ”Oikein kivasti kiitos, olen edelleen / taas / aina raskaana”. Ei jatkoon.
Motivus: Pitkin kynsin ja hampain ollut asiakkaana monta vuotta, koska se oli ainoa keskus jossa oli salit sekä Helsingissä että opiskelukaupungissa Turussa. Myös ehkä ainoa ketju, jossa vielä 10-kerran kortteja ja muutenkin joustavampaa hinnoittelua. Muutaman vuoden jälkeen meni kuitenkin täysin hermot täyteen ammuttuihin tiloihin, kiireisiin ja kireisiin ihmisiin, surkeaan palveluun, pakolliseen tuntivarausjärjestelmään ja aivan järkyttävän anorektisiin asiakkaisiin (sivumennen sanoen ketjun pitäisi kyllä mielestäni puuttua 30 kiloisiin, villapaitaan pukeutuviin hattivatteihin jotka on todella salinekasalinvika.) Uusi Ruoholahden piste sai kuitenkin kanssahikoilijoilta kehuja ja siellä on ekaa kertaa lapsiparkki, joten laitoin harkintaan.
Sats: Käynyt kerran tutustumassa. Eri harjoittelualueet oli rajattu lattiaan liimatulla teipillä ja joka seinällä oli vähintään yksi varoitus / nillityslappu. ”Siivoathan jälkesi treenin jälkeen! Nostathan levypainot takaisin paikalleen! Olethan kaunis! Ethän piere!” Ei jatkoon.
Fressi ja mitä näitä nyt on: vähän kaukana, vähän hifejä, superkalliita ja vielä kauniimpia ihmisiä. Haluan paikkaan, jossa urheilun aiheuttama hikoilu on ihan ok. Back to square one, ajattelin, mutta annoin sille Motivukselle vielä yhden mahiksen.
Kävelin paikalle 20 minuuttia. Kaikille, jotka ovat yhtä motivuneita urheilunharrastajia kuin minä, on selvää että siinä on noin 11 minuuttia liikaa. Siirryin hissillä neljänteen kerrokseen, ohi Alkojen, Intersportien ja Cittareiden. Katosin hetken kaihoten Mayors’in suuntaan (aika houkutteleva, mutta vahva äijäviba. Onko noi sandaalit?) mutta astuin kuitenkin reippaasti Motivukselle.
Tyhjässä, pastelliväristen rahien ympäröimässä aulassa notkuu yksi ponnaripäinen, arvioilta 70-kiloinen mies. Poika. Katsoo ynseästi, enhän ole vielä kaivanut magneettikorttiani (á 10€) esiin. ”Tulin tutustumaan, onko tässä koko sali?” ”Joo. Tää on tää Motivuksen kuntosali?” ”Aivan”. ”… ”….” ”ihan kiva” ”…”. Huomaan, että keskustelu ei etene.
Katson salille. Okei, leuanvetotanko, ihan kiva. Helvetin monta laitetta, joista varmaan suurin osa jotain loitontajaalähentäjää. Hyvät pehmusteet ja kivat naistenlehdet. Takana, jossain kaukana piilossa, näkyy häivähdys hopeaa. Onko se, hetkinen..? On se, siellä on jotain vapaita painojakin! Ja yksi iso tankokin! Ei taljan taljaa, mutta ehkä ne on jossain jemmassa. ”…jooooo siis tuolla takana on sit noita jumppia”. ”Okei”. Yksi tyttö hypähtää portaiden avulla leuanvetotangolle, harkitsee, mutta luovuttaa. Tulisi varmaan hiki. Toinen availee taustalla jalkojaan laiskasti, tiedätte kyllä missä laitteessa. Kukaan ei koske käsipainoihin.
Taustalla soi sellainen musiikki, jota kuunnellaan kun tyttöystävä on juuri jättänyt ja veli on kertonut olevansa homo. Latte kädessä ja Jopo toisessa. Ei jatkoon.
Kohtuullisen pitkän alustuksen jälkeen pääsen nyt siihen kehumiskohtaan, tärkeimpään asiaan. Minä haluan nimittäin tukea hyvää palvelua. En ketjuja, en huikeita laitteita, en Les Millsiä ja kauniita ihmisiä. Vaan palvelua. Sellaista, jossa salilla ollaan verkkareissa, katsotaan sormien läpi paria unohtunutta kertaa, autetaan kaapin kanssa ja opastetaan aidosti mielellään kyykkytekniikassa. Eikä sen avun kysyminen hävetä.
Minä haluan takaisin mukavien ihmisten, rehellisen tasaväkisen huonon musiikin ja aidon meiningin pariin. Aion lunastaa lupaukseni sille ihanalle leidille, joka viimeksi hymysuin armahti sanomalla ”no tuu hei vaan treenaa kun tänne asti tulit, mutta lupaathan sitten ens kerralla hoitaa ton kortin kuntoon”. Ja minä lupasin. Pakkohan sinne on siis palata.
CityGym Kamppi, kuulin kutsusi. Palaan kotiin.
(Siis toukokuussa tai jotain, tiedäthän, sitten kun taas jaksan.)